Suomen ulkopoliittinen kehitys moniulotteisen ulkopolitiikan

Suomen ulkopoliittinen kehitys moniulotteisen ulkopolitiikan
viitekehyksen valossa: jatkosodan jälkeisistä vuosista Niinistöön 1 ja
Orpon hallituksen ohjelmaan

Vilho Harle, politiikan tutkimuksen emeritusprofessori (kansainvälinen
politiikka ja valtio-oppi)
Alustus Pohjanranta-seminaarissa 4.8.2023 (Helsinki)
Esitelmä perustuu teokseeni Moniulotteinen ulkopolitiikka (Helsinki: BoD
2022) ja myös kotisivullani www.vilhoharle.fi julkaisemaani (kirjaa
täydentävään) aiempaan tutkimukseen. Tämän alustuksen alkupuolen
teksti on tiivistelmä artikkelistani ”Suomen ulkopolitiikan muutos
moniulotteisen viitekehyksen valossa”, Kosmopolis 2/2023 (luettavissa
vapaasti www.ni,kosmopolis.fi). Suuraluepolitiikan ideaa esittelen
tarkemmin artikkelissani ”Kaksinapaisen maailman paluu? Kanava
3/2023 ss. 12–18.

Ulkopolitiikan muutoksesta puhutaan usein ja oikeastaan aina ulkopoliittisen linjan
muutoksena. Suomen linjaa jatkosodan jälkeisinä vuosina, J.K. Paasikiven aikaan,
voi luonnehtia pysyttäytymisenä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Urho
Kekkonen jatkoi sitä, mutta alkoi samalla korostaa puolueettomuuspolitiikkaa. Tarja
Halosen käyttämä uudistettu mutta entistä linjausta jatkava termi oli
liittoutumattomuus. Sauli Niinistö alkoi puolestaan puhua vakauspolitiikasta. Nyt
Suomi on liittoutunut maa.
Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä kertomaan, mitä ulkopolitiikassa on tapahtunut ja
miten se on kehittynyt. Kansainvälisten suhteiden tieteenalalla varsin suureen
suosioon noussut ns. englantilainen koulukunta tarjoaa laajemman viitekehyksen,
jossa tarkastellaan ’kansainvälisen järjestelmän’ lisäksi myös’ kansainvälistä
yhteisöä’ ja ’maailmanyhteisöä’. Olen kehittänyt siitä koulukunnan alkuperäisiä
ajatuksia kunnioittavan moniulotteisen ulkopolitiikan käsitteen, joka voi korvata tai
täydentää perinteistä ulkopolitiikan tutkimusta ja ulkopolitiikkaa koskeva puhetapaa.

1 Niinistön osalta teksti perustuu tpk.fi sivulla olevaan kattavaan puheaineistoon, mutta vain 31.8.2021 saakka. Sen
jälkeisen puheaineiston tarkastelu tapahtuu erikseen tulevaisuudessa.

Kansainvälinen järjestelmä on valtioiden voimasuhteiden mukainen mekanistinen
rakenne, jossa kukin valtio ajaa ulkopoliittisia tavoitteitaan käytettävissä olevin
keinoin; pääpaino on sotilaallisessa turvallisuudessa, ja sen mukaisessa kansallisessa
edussa. Se on kylmän valtataistelun ja sodan maailma. Kansainvälinen yhteisö
puolestaan tuo valtioiden kanssakäymiseen lisäksi sääntöjä, normeja ja (sosiologisesti
ymmärrettyjä) instituutioita (esim. kansainvälinen oikeus ja diplomatia).
Maailmanyhteisön perustekijä ei sen sijaan ole valtio vaan ihminen, kysymys on siis
ihmiskunnasta ja yleensä sen kohtaamista suurista ongelmista (esim. köyhyys,
ihmisoikeudet, ympäristö- ja ilmastokysymykset). Valtio tekee ulkopolitiikkaa
järjestelmän lisäksi kansainvälisessä yhteisössä suhteessa sääntöihin, normeihin ja
instituutioihin. Maailmanyhteisössäkin valtio toimii ulkopoliittisesti ollessaan
mukana ratkaisemassa havaittuja ongelmia ja haasteita. Kansainvälisessä
järjestelmässä valtioiden edut ovat tai voivat olla ristiriidassa keskenään.
Kansainvälisessä yhteisössä sääntöjä kehitetään yhdessä, ja maailmanyhteisössä
puolestaan painottuu kaikkien toimijoiden yhteistyön tarve. Ulottuvuudet
muodostavat tai ainakin niiden pitäisi muodostaa kokonaisuus.
Tarkastelen aluksi Suomen ulkopolitiikan muutosta kolmella ulottuvuudella
jatkosodasta Ukrainan sodan alkuun neljän presidentin (Paasikivi, Kekkonen,
Halonen, Niinistö) puheaineistojen valossa viitaten lyhyesti myös Nato-jäsenyyden
varmistumista edeltäneeseen aikaan Ulkopoliittisen instituutin Afganistanin sotaa
koskevan raportin valossa. Sen jälkeen katson miten ulkopolitiikan kolme
ulottuvuutta tulevat esiin Orpon hallituksen ohjelmassa. Lopuksi pohdin mitä
vaihtoehtoja ja Suomen ulkopolitiikassa voisi olla sille painotukselle, mitä aikaisempi
kehitys ja Orpon hallitusohjelma on ilmentänyt.

Jatkosodasta Ukrainan sotaan 2021
Sekä Paasikiven että Kekkosen aikana maailmanpolitiikka oli täynnä sotilaallista
uhkaa. Aluksi siinä korostui riski joutua uuteen sotaan Neuvostoliiton kanssa, mikä

johti Suomen noudattamaan tiukasti ja ehdoitta välirauhansopimusta. Sopimusten
noudattamisen toivottiin kasvattavan Neuvostoliiton luottamusta Suomea kohtaan (ja
myös päinvastoin). Suomi tavoitteli pysyttäytymistä suurvaltojen eturistiriitojen
ulkopuolella, Porkkalan palauttamisen jälkeen tämä johti puolueettomuuspolitiikan
kehittämiseen ja korostamiseen.
Sekä Paasikivi että Kekkonen antoivat tärkeimmän roolin kansainvälisen järjestelmän
ulottuvuudelle. Sekä sen sisältämälle sotilaalliselle uhkalle. Puolustuspolitiikan,
maanpuolustuksen, kehittämistä ei unohdettu, mutta aluksi sen mahdollisuudet olivat
varsin rajalliset. Yya-sopimus kuitenkin lisäsi kehitysmahdollisuuksia, ja sitä osattiin
hyödyntää hyvin.
Paasikivi ja Kekkonen eivät kuitenkaan rajoittaneet ulkopolitiikkaansa vain
kansainvälisen järjestelmän ulottuvuudelle, eivätkä varsinkaan sen sotilaallisen
turvallisuuden elementtiin. Se ei yksinkertaisesti ollut mahdollista eikä riittävää.
Kansainvälisen yhteisön säännöt, normit ja instituutiot oli pakko ottaa hyötykäyttöön
Suomen tilanteen erityislaadun huomioon ottaen. Ulkopolitiikkaa ei voinut rakentaa
esimerkiksi voimatasapainon eikä suurvaltajohtajuuden varaan. Keskeisimmäksi
instituutioksi nousivat sopimusten noudattaminen (sopimusvelvoite), luottamus ja
ystävyys sekä kaiken yläpuolella pysyttäytyminen suurvaltojen eturistiriitojen
ulkopuolella -- siis puolueettomuuspolitiikka. Puolueettomuuspolitiikan tavoitteena
oli puolueettomuus sodan aikana, siis pysyminen sodan ulkopuolella jos sellainen
syttyisi suurvaltojen välillä. Taistelutantereeksi joutuminen tuli välttää, mutta mikä
tahansa sotilaallinen maahantunkeutuminen tuli torjua tai sitä vastaan piti ainakin
taistella. Retoriikka korosti lännestä tapahtuvaa hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan,
mutta ainoana mahdollisena hyökkääjänä nähtiin vain -- sitä julkilausumatta --
Neuvostoliitto.
Suomen ulkopolitiikassa yhdistyivät järjestelmän ja yhteisön elementit niin, että
etusija kuului yhteisön tarjoamille mahdollisuuksille ja toimintatavoille. Suomi katsoi
välttämättömyydeksi keskittyä hoitamaan itäsuhteita ja toimia samalla kaikin tavoin

kansainvälisen jännityksen liennyttämiseksi, suursodan todennäköisyyden
vähentämiseksi ja kylmän sodan vastakohtaisuuden tasoittamiseksi. Erityisesti
puolueettomuuspolitiikan ja sitä tukevien instituutioiden ja käytäntöjen (ristiriitojen
rauhanomainen ratkaiseminen, aseidenriisunta ja YK) avulla.
Suurimman liikkumavapauden ja mahdollisuuden tarjosi kuitenkin kolmas
ulottuvuus: maailmanyhteisöön liittyvä ihmiskuntapolitiikka. Paasikivi puhui
voimakkain sanoin ja korostetusti (fennomaaniseen perintöön liittyvästä)
sivistysvelvoitteesta ja kulttuurisesta kehityksestä. Suomen tuli kehittyä ja kasvaa
kansakuntana kansakuntien joukossa ja tarjota oma panoksensa ihmiskunnan
sivistykselliseen kehitykseen. Sodan ja aseidenkalistelun sijasta ihmiskunnan
historiaan jäävät pysyvästi vain kulttuuriset ja sivistykselliset saavutukset: niiden
suhteen Suomi voi tehdä kaiken mihin pystyy ja mitä haluaa. Näin tämä
sivistysprojekti sai Paasikiven visiossa avoimesti julkilausutun paikkansa, se jatkoi
samalla yhteiskunnan ja valtion rauhanomaista rakentamista pahan päivän varalle.
Kekkonen jatkoi samaa sivistysprojektia, mutta toisen kauden loppuvaiheissa toi
keskusteluun mukaan myös konkreettisen ihmiskunnan kokeman ongelman:
köyhyyden ja alikehityksen. Kekkonen analysoi myös kolonialismin ja
uuskolonialismin problematiikkaa ja heikommassa asemassa olevien maiden
oikeuksia. Kekkonen ei jakanut ajatusta siitä, että kolonialismin aikana siirtomaat
olivat saaneet osakseen korkeampaa sivistystä ja omaksuneet toimivia poliittisia
käytäntöjä. Tätä valkoisen miehen taakkaa Kekkonen ei pitänyt ongelmattomana.
Myöhempien Kekkosen virkakausien aikana kehityspolitiikka ja myös ihmisoikeudet
nousivat tärkeään rooliin, puhuttiin ulkopoliittisen agendan laajentumisesta.
Tämän ulkopolitiikan kehitysvaiheen ja ytimen Paavo Väyrynen tiivisti osuvalla
tavalla väitöskirjassaan (ruotsiksi 1988, suomeksi 1989). Väyrysen tutkimuskohteena
oli Suomen ulkopoliittinen doktriini, jossa hän tarkasteli kaikkia kolmea ulottuvuutta
(käyttämättä moniulotteisen ulkopolitiikan tai sen taustalla olevan englantilaisen
koulukunnan sanastoa). Mukana doktriinissa olivat kansainvälisen järjestelmän

kysymykset ja kansainvälisen yhteisön keskeiset instituutiot ja myös
maailmanyhteisön ihmiskuntapolitiikka (kehitysongelma, ihmisoikeudet ja
ympäristökysymykset).
Kokonaisuuden yhteen kokoavana elementtinä oli ’puolueettomuus’, se määritteli ja
ohjasi kaikkea toimintaa kaikilla kolmella ulottuvuudella. Näin kansainvälinen
yhteisö asettui sekä järjestelmän että maailmanyhteisön ulottuvuuksien yläpuolelle.
Väitöskirjan kirjoittaja oli tuolloin jo kokenut entinen ulkoministeri, jonka
tutkimuskohteena oli siten myös hänen oma näkemyksensä ja tulkintansa silloisesta
ja siihen saakka toteutuneesta ulkopolitiikasta.
Sen vuoksi ei ole ihmettelemistä siinä, että moniulotteinen kokonaisuus nousi esiin:
englantilaisen koulukunnan alkuaikoina 1950–1970 luvulla tarkasteltiin
kansainvälistä yhteisöä tutkimalla ulkopoliittisia käytäntöjä ja ajattelua
ulkopolitiikkaan käytännössä osallistuneiden valtiomiesten ja diplomaattien
kirjoittamista teksteistä. Filosofeista tai tiedemiehistä tarkastelun kohteeksi kelpasivat
vain ne, jotka itse olivat osallistuneet ulkopoliittiseen toimintaan (kuten Machiavelli,
Grotius ja Burke sekä myöhemmin vielä Mazzini).
Tarja Halosen virkakausina kansainvälinen politiikka oli muuttunut rauhanomaiseen
suuntaan, kylmä sota oli päättynyt eikä sen uusi vaihe ollut vielä nostanut päätään.
Huomio oli globalisaatiossa ja muissa ihmiskuntapolitiikan suurissa kysymyksissä,
aseellisista uhkista suurin huoli kohdistui terrorismiin. Noissa oloissa Halonen jatkoi
ensimmäisen vaiheen ulkopolitiikkaa, mutta painotti näkemystään uusissa oloissa
kansainvälisen yhteisön normiston ja maailmanyhteisön ongelmien suuntaan.
Kirjaimissa oli ehkä eroa, mutta henki oli pitkälle sama: turva oli haettava muualta
kuin sotilaallisesta voimasta, sitäkään tosin unohtamatta.
Halosen visiossa kansainvälisen järjestelmän ulottuvuus oli siirtynyt taka-alalle, eikä
perinteinen sotilaallinen turvallisuus näytellyt enää keskeistä roolia. Kansainvälinen
järjestelmä oli olemassa, mutta painokkaasti vain laajan turvallisuuskäsityksen
valossa. Sotilaallinen uhka ei toki ollut kokonaan poissa, mutta se liittyi enemmän

terrorismiin kuin valtioihin. Halonen luki kansainvälistä järjestelmää kansainvälisen
yhteisön ja maailmanyhteisön elementtien valossa, siis vähemmän perinteiseen
tapaan. Ulkopolitiikan ytimessä olivat kansainvälisen yhteisön elementit
(kansainvälinen oikeus sekä erityisesti primäärin instituution aseman saanut YK) ja
maailmanyhteisön kysymykset: köyhyys ja kehitys, ihmisoikeudet, tasa-arvon
ongelmat. Päätyö liittyi globalisaation hallintaan, siis kaupan instituution sääntöjen
kehittämiseen. Se tarkoitti sekä kansainvälisen yhteisön yhden instituution
kehittämistä että maailmanyhteisössä ilmentyvän ongelman hoitamista.
Kun Kekkosen päätyönä voi pitää puolueettomuuspolitiikan instituution kehittämistä,
Halosen panos keskittyi kaupan instituution kehitystyöhön. Yleensä ottaen pieni
valtio joutuu tyytymään säännön tai instituution seuraamiseen (esim.
sopimusvelvoite), normin asettajaksi se ei yleensä edes pyri. Näissä kahdessa
tapauksessa se pyrki, ja merkittävin tuloksin. Suomi on sittemmin voinut luopua
puolueettomuudesta, mutta puolueettomuuspolitiikka kansainvälisen yhteisön
instituutiona (suvereniteetin johdannaisen eli puolueettomuuden rauhanaikaisena
muunnoksena) säilyy niin kauan kuin kansainvälinen yhteisö on olemassa.
Globalisaation hallinnan osalta Suomi on ehkä siirtynyt takaisin uuskolonialismin
linjoille, mutta kaupan säännöstössä globalisaation hallinnan elementit kuitenkin
säilyvät jatkossakin.
Halosen ajan ulkopolitiikan kokonaisuus, tosin vain kapealta alalta mutta
moniulotteisena, hahmottui varsin osuvasti Jani Luodon (1977) tutkimuksessa
ihmisoikeuksista Suomen ulkopolitiikassa. Työn pääpaino oli kansainvälisen yhteisön
normistossa ja maailmanyhteisön yhdessä suuressa ongelmassa, mutta näinhän myös
Halosen ulkopoliittinen visio rakentui. Luodon työssä tulivat vahvasti esille myös
muut toimijat kuin valtiot, erityisesti kansalaisjärjestöt.
Sauli Niinistön virkakaudet sijoittuivat täysin uudenlaiseen maailmanpoliittiseen
tilanteeseen. Sotilaalliset uhkatekijät olivat palanneet maailmanpoliittiselle
näyttämölle, tosiasiassa jo ennen ensimmäisen virkakauden alkua. Oli syntynyt

taistelu terrorismia vastaan, ja sen osana oli aloitettu Afganistanin sota (2021) ja pian
sen jälkeen Irakin sota (2003). Afganistanin sota aloitettiin YK:n
turvallisuusneuvoston päätöksen jälkeen tavoitteena syyskuun 9/11 terrori-iskusta
vastuussa olleiden kukistaminen ja saattaminen oikeuden eteen. Afganistanin taliban-
hallinto kukistui muutamassa kuukaudessa ja terrorismia harjoittaneet ryhmät
joutuivat siirtymään pois Afganistanista. Operaatio kuitenkin epäonnistui
nimenomaan terroristien kukistamisessa, ja muuttui käytännössä miehityssodaksi
jossa tavoitteena oli koko valtion ja yhteiskunnan muuttaminen läntisen demokratian
mallin mukaiseksi. Se ei onnistunut, joten ”kriisinhallinta” päättyi kahdenkymmenen
vuoden ja suurten tuhojen jälkeen miehittäjien tappioon ja kaoottiseen pakoon
elokuussa 2021.
Afganistanin sodan rinnalle nousi Yhdysvaltojen hyökkäys Irakiin 2003. Yhdysvallat
halukkaine liittolaisineen teki sen julkisesti ilman YK:n turvallisuusneuvoston
valtuutusta. Tavoitteeksi ilmoitettiin Irakissa toimivien terroristiryhmien
kukistaminen ja Irakin massatuhoaseohjelman lopettaminen. Tämä jälkimmäinen oli
tarkoitettu ennaltaehkäiseväksi toimenpiteeksi, jollaista kansainvälinen
oikeuskäytäntö piti laittomana. Tosiasiassa Irakissa ei toiminut yhtään merkittävää
terroristiryhmää, eikä Irakilla ollut edes massatuhoaseiden kehittämiseen tähdännyttä
ohjelmaa tai ainakaan siihen tarvittavaa kapasiteettia. Syyskuun terrori-iskuun
syyllistynet henkilöt olivat kotoisin Saudi-Arabiasta, joka tuki noiden lentäjien
koulutusta Yhdysvalloissa. Irakin sodan aikana terroristit nousivat Irakin alueella
tärkeäksi väkivaltaiseksi toimijaksi´: sota synnytti ISIS-järjestön ja jopa hetkellisen
islamilaisen Kalifaatin.
Myös maailmanpoliittinen valtapolitiikka palasi näyttämölle rymisten. Suuren pelin,
Niinistön sanastossa geopolitiikan, aika pysäytti nopeasti ja täydellisesti
maailmanpolitiikan myönteisen kehityksen. Venäjä oli jo 1990-luvun loppupuolelta
lähtien voimistunut ja aloittanut aseellisen toiminnan terroristeiksi kutsumiaan
Venäjästä irtautumaan pyrkineitä maita ja ryhmiä vastaan. Venäjä oli tukenut

Yhdysvaltoja terrorismin vastaisessa sodassa (mm. hyväksymällä hyökkäyksen
Afganistaniin), saamatta kuitenkaan länneltä tukea omassa terrorisminvastaisessa
sodassaan. Valtapoliittiset edut törmäsivät toisiinsa, ja Venäjän kumppaneiksi alkoi
nousta pahan akselille sijoitettuja valtioita kuten Iran, Syyria ja Pohjois-Korea.
Kuuluisa arabikevät ei onnistunut kaikissa tavoitteissaan eikä varsinkaan Syyrian
presidentin kukistamisessa -- Venäjä liittyi Syyrian sotaan virallisen hallituksen
puolella. Samalla arabikevät päättyi epäonnistumiseen niissäkin maissa, joissa valta
oli vaihtunut.
Venäjän hajoamisesta johtuneet sodat (Tshetsheniassa ja Georgiassa) laajenivat myös
Ukrainaan. Siellä monikielinen ja monikulttuurinen yhteiskunta kadotti poliittisen
yhteenkuuluvuutensa vuosi vuodelta kiihtyvällä tahdilla poliittisten levottomuuksien
ja värivallankumousten myötä. 2014 oli vuorossa Maidanin kansannousu, ja sen
jälkeen Krimin anneksointi Venäjään Venäjän yksipuolisella päätöksellä. Itä-
Ukrainassa liikkeelle lähtivät separatistit, jotka alkoivat pystyttää omaa Ukrainan
uudesta hallituksesta riippumatonta hallintoa. Kun Krimillä ei vielä nähty vahvaa
sotilaallista yhteenottoa, se käynnistyi Itä-Ukrainassa hallituksen lähetettyä
sotajoukot kukistamaan separatisteja. Silloiset Ukrainan sotajoukot olivat kyvyttömiä
toteuttamaan operaatiotaan luvatussa ”yhdessä vuorokaudessa”, eivätkä myöskään
vapaaehtoiset aktivistit siinä onnistuneet. Venäjä tuki separatisteja ja yhteenotto
muuttui asemasodaksi. Rauhansopimukset (ns. Minskin sopimukset) eivät sotaa
kyenneet lopettamaan, eikä ETYJ:n tarjoama sopimuksen valvonta myöskään
kyennyt mihinkään tuloksiin laukaustenvaihdon tuhojen ehkä valikoivaa kirjausta
lukuun ottamatta.
Niinistön ulkopoliittinen visio joutui siten ottamaan huomioon uudenlaisen, Suuren
pelin, tilanteen. Niinistö palasi hetimmiten Halosen painottamasta kansainvälisetä
yhteisöstä ja maailmanyhteisöstä perinteiseen kansainvälisen järjestelmän
ulottuvuuteen. Tämä tarkoitti sitä, että Niinistön ulkopolitiikka asettui tiukasti

perinteisen ulkopoliittisen ajattelun raamiin, jossa ulko- ja turvallisuuspolitiikan
tehtävänä on valtakunnan turvallisuuden suojeleminen sotilaallisilta uhilta.
Tämä tarkoitti maanpuolustuksen tehostamista ja sen tehokkuuden pitämistä
vähintään entisellään mutta myös kapasiteetin lisäämistä. Niinistö oli ylpeä siitä, että
Suomi ei ollut purkanut omaa maanpuolustuskapasiteettiaan tai suunnannut sitä
väärille linjoille.
Akateemisessa tutkimuksessa Niinistön visioon lähimmin rinnastuvista töistä on
mainittava Hiski Haukkalan (2021) Suuren pelin paluu. Siinä kansainvälinen
järjestelmä ja sen kovuus näkyy jo otsikossa, myös maailmanyhteisön problematiikka
on esillä joskin hieman yllättäen pääsääntöisesti tekoälyn kehitystyön yhteydessä.
Kansainvälisen yhteisön sääntöihin ja normeihin on jonkin verran viitteitä, joten
hyvällä tahdolla kaikki kolme ulottuvuutta ovat luettavissa myös Haukkalan työssä.
Niinistön visioon rinnastuu sekin, että kokonaisuuden liimaavaa elementtiä ei
tutkimuksesta löydy; siltaa kansainvälisen järjestelmän ja kansainvälisen
yhteisön/maailmanyhteisön välillä ei ole. Maailmanpolitiikka kehittyy siis kahdella
raiteella, eikä niiden suunta ole välttämättä sama.

Paasikiven, Kekkosen ja vielä Halosen aikaan ajateltiin, että ulko- ja
turvallisuuspolitiikka on kokonaisuus, jossa ulkopolitiikalla on määräävä asema.
Turvallisuuspolitiikan, siis konkreettisesti maanpuolustuksen, tuli tukea ja palvella
ulkopolitiikkaa. Tässä tapahtui suuri, mutta monelta huomaamatta jäänyt muutos:
turvallisuuspolitiikka otti tai sai yliotteen ulkopolitiikasta.
Tämä tarkoitti sitä, että ulkopolitiikkaa ennen ohjanneen puolueettomuuspolitiikan (ja
liittoutumattomuuden) sijasta sotilaallinen turvallisuus sai ulkopolitiikassa määräävän
aseman. Sotilaallinen turvallisuus sai tehtäväkseen liimata ulkopolitiikan kokonaisuus
yhteen siihen tapaan kuin puolueettomuuspolitiikka sen oli aikaisemmassa
doktriinissa tehnyt.

Käytännön tasolla tämä tarkoitti aiemmin hahmotetun kansainvälisen järjestelmän
kuvan ja sisällön voimakasta muutosta: katkos tapahtui
Paasikiven/Kekkosen/Halosen ulkopolitiikan vision ja Niinistön vision välillä.
Maanpuolustuksen lisäksi sotilaallisen turvallisuuden varmistajaksi nousi
vakauspolitiikka ja yhteistyö. Vakauspolitiikan tarkoituksena oli Suomeen
kohdistuvan (Venäjän) hyökkäyksen estäminen, ja retoriikassa toki laajemminkin
sodan todennäköisyyden vähentäminen Suomen lähialueilla. Mutta oli selvää, että
vakaus ei voinut syntyä vain Suomen omilla voimavaroilla. Sen tueksi tarvittiin
yhteistyötä ’yhteisen turvallisuuden’ takaajaksi. Halonen oli jo ottanut käyttöön
’yhteisen turvallisuuden’ käsitteen, mutta poiminut sen ns. Palmen komission
raportista, jossa yritettiin palauttaa kunniaan YK yhteisen, kaikkien, turvallisuuden
varmistajana.
Niinistöllä yhteistyö ja yhteinen turvallisuus olivat kuitenkin varsin valikoivia ja
puhtaasti sotilaallisesti painottuvia käsitteitä, joihin laaja-alainen turvallisuuskäsite ei
mahtunut ainakaan Halosen tapaan. Yhteistyö tarkoitti yhteistyötä EU:n, Naton ja
Pohjoismaiden kanssa. Ei Venäjän tai edes Kiinan. Itse asiassa sekä EU että Nato
siirtyivät Niinistön visiossa Kansainvälisen järjestelmän ulottuvuudelle
kansainvälisen yhteisön ulottuvuudelta, jossa niillä oli ollut aiemmissa visioissa (jo
Paasikivestä alkaen) joko primäärisen instituution tai ainakin kehittyvän instituution
luonne.
Niinistö toivoi vahvasti EU:n kehittymistä Suuressa pelissä neljänneksi navaksi
Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan rinnalle. Sen vuoksi EU:n oli kehitettävä
voimakkaasti sotilaallista kapasiteettiaan ja siis ulko- ja turvallisuuspoliittista
elementtiään. Jotkut EU-entusiastit saattoivat ymmärtää tämän jonkinlaiseksi
vastapainoksi Yhdysvalloille, mutta Niinistön omana tarkoituksena oli tähdätä EU:n
ja Naton yhteistoiminnan kehittämiseen. Ja samalla Naton korostamiseen
yhteistyökumppanina sotilaallisen turvallisuuden sektorilla. Julkilausuttuna

tavoitteena ei ollut Nato-jäsenyys, vaan Suomen houkuttelevuuden lisääminen jotta
tiukan paikan tullen Nato/Yhdysvallat olisi valmis tulemaan apuun:

Totuus on, että läntinen sotilasyhteistyömme on paljon laajempaa kuin
aiemmin ja että sitä tullaan jatkamaan. … Suomen tulee kehittää
sotilaallista valmiutta ja yhteistoimintakykyä ei vain pidäkkeeksi ja
kynnykseksi maahantulijalle, vaan myös ollakseen kiinnostava kumppani,
mikäli pahin tapahtuisi. (7.11.2016; korostus VH)

Kansainvälisen järjestelmän painotuksen ja siihen liittyvän sotilaallisen
turvallisuuden keskeisyyden vuoksi kansainvälisen yhteisön ulottuvuus ei Niinistön
visiossa saanut niin tärkeää asemaa kuin aikaisemmin. Toki se sisältää edelleen
kansainvälisen yhteisön instituutioita ja rauhanomaista kanssakäymistä tukevia
käytäntöjä, kuten aseidenriisuntaa ja ristiriitojen rauhanomaista ratkaisua. Mutta
yksikään instituutioista ei asetu vision ytimeen: esimerkiksi diplomatia on vain keino
jonka avulla Suomi viestittää turvallisuustarpeitaan potentiaalisille
yhteistyökumppaneilleen.

Maailmanyhteisön osalta ihmiskunnan suuret ongelmat ovat kuitenkin esillä visiossa
jopa vielä laajemmin ja monipuolisemmin kuin Halosen aikana. Se johtuu siitä, että
näiden asioiden haasteet ja jo lukumääräkin kasvaa nopeasti ja jatkuvasti. Joka
tapauksessa Niinistön voi sanoa tältä osin jatkavan varsin painokkaasti Halosen
aloittamaa kehitystä maailmanyhteisön ulottuvuudella. Siinä Niinistö painottaa
mielellään Suomen lähialueisiin liittyviä haasteita ja ongelmia. Eroa syntyy vain
siinä, että globalisaatio ei ole Niinistölle enää ongelma, koska tavoitteena on
ulkomaisten pääomien houkuttelu Suomeen hyvin positiivisena ja presidentin
tehtävissä keskeisenä asiana. Suurin kysymysmerkki kuitenkin liittyy kansainvälisen
järjestelmän suuren pelin ja maailmanyhteisön vaatiman kattavan yhteistyön tarpeen
välillä. Mitään siltaa visiossa ei näy edes ennen Venäjän hyökkäystä helmikuussa

2022. Näin visio on pitkälle kaksijakoinen, bifurkoitunut. Ukrainan sodan uusi vaihe
ei sitä todennäköisesti korjaa, päinvastoin.

Olemme siis nähneet kolme toisistaan ainakin jossain määrin erottuvaa ulkopolitiikan
visiota. Paasikiven-Kekkosen, Halosen, ja Niinistön. Tämä eroavuus tulee esiin myös
alussa mainitusta ”linjapuheesta”, mutta antaa sitä kokonaisvaltaisemman ja
täydellisemmän kuvan muutoksesta.
Paasikiven ja Kekkosen sekä Niinistön visiot ovat samanlaisia siinä, että ne
korostavat kansainvälistä järjestelmää ja sotilaallista uhkaa. Erona on se, että
Paasikivi ja Kekkonen tukevat maanpuolustuspyrkimystä eli sotilaallista varautumista
kansainvälisen yhteisön elementeillä. He pyrkivät vähentämään sodan
todennäköisyyttä ja parantamaan rauhanomaista yhteistyötä kansainvälisen yhteisön
perusidean tapaan. Niinistö puolestaan sijoittaa kaikki turvallisuuspoliittiset munat
yhteen, sotilaallisen turvallisuuden koriin. Edelliset asettavat
puolueettomuuspolitiikan tärkeimpään asemaan, Niinistö puolestaan antaa tämän
keskeisen roolin sotilaalliselle yhteistyölle kumppanimaiden kanssa.

Halonen on oma erityinen tapauksensa erityisesti maailmanyhteisöön liittyvässä
painotuksessa korostamalla valtioiden ja muidenkin toimijoiden velvollisuutta toimia
ihmiskunnan kohtaamien ongelmien ja uhkien ratkaisemisessa. Visio on erilainen
kuin Paasikivellä ja Kekkosella, mutta ero ei ole hurjan suuri. Pikemmin voi sanoa,
että maailmanpoliittisen jännityksen ja sodan uhkan vähentyessä Halosella oli
tilaisuus jatkaa siitä mihin Kekkosen aikana oli päästy maailmanyhteisöön liittyvissä
kysymyksissä. Näin kaksi ensimmäistä visiota voi yhdistää. Silloin ulkopoliittinen
muutos näkyy siirtymänä kansainvälisen yhteisön (sääntöjen, normien ja
instituutioiden) tukemasta kansainvälisestä järjestelmästä Niinistön edustamaan
kovaan ”geopoliittiseen” kansainväliseen järjestelmään ja sotilaallisen turvallisuuden

korostumiseen. Linjapuheessa tämä ilmenee erona ’puolueettomuuspolitiikan’ ja
’vakauspolitiikan’ välillä.

Yllä oleva tarkastelu perustuu presidenttien osin rajoitettuun puheaineistoon ja
päättyy lisäksi elokuuhun 2021. Toistaiseksi ei ole käytettävissä muuta sellaista
tutkimusta jossa moniulotteisuus olisi esillä ainakaan niin että ulottuvuuksien
keskinäinen painotus ja sisällöllinen rakenne tulisi esille.
Jonkinlaisen vihjeen uuden ulkopolitiikan luonteesta ja kuvasta saadaan kuitenkin
Ulkopoliittisen instituutin raportista Suomi Afganistanin sodassa (Mustasilta ym.
2022). Raportti perustuu Afganistanin ”kriisinhallintaan” osallistuneiden ja sitä
tuntevien päättäjien haastatteluihin. Kun haastattelut on kuitenkin tehty ennen Nato-
hakemuksen jättämistä ja ainakin ennen jäsenyyden hyväksymistä, on vaikea sanoa
heijastavatko haastattelut oikein Afganistanin pitkän sodan koko aikaa ja varsinkaan
sen alkuvaiheita, vaiko pikemmin haastatteluajankohtana kiihtynyttä pyrkimystä
Nato-jäsenyyteen. Sille oli ollut ja oli vahvaa kannatusta ulkoasiain- ja
puolustushallinnossa jo ennen vuoden 2022 Ukrainan sotaa. Joka tapauksessa
tulosten mukaan Afganistanissa oltiin ja toimittiin tarkoituksena miellyttää
Yhdysvaltoja ja osoittaa Nato-kelpoisuutta. Sen vuoksi puhe kriisinhallinnasta ja
ihmisoikeuksista ja siviilien, erityisesti naisten ja tyttöjen aseman parantamisesta, oli
tarkoitettu vain suomalaiselle kuulijakunnalle tietoisena savuverhona tärkeämmälle
asialle eli Nato-yhteistyölle. Jos näin olisi, tietoista kansalaisten ja
kansalaismielipiteen johtamista voi pitää todella vakavana asiana, johon on kaikilta
osilta syytä palata. Se osoittaisi ulkopoliittisen muutoksen alkaneen jo ennen
Niinistön lausumia, Halosen tietämänä tai hänen tietämättään. Jo käynnissä olleen
muutoksen merkkejä on tosin havaittavissa muissakin asioissa kuten esimerkiksi
puolustusvoimien ja erityisesti ilmavoimien kalustohankinnoissa. Nato-hakemuksen
aikoihin tuli julkisuuteen lausumia, joissa hankintoja kerrottiin toteutetun

nimenomaisessa Nato-tarkoituksessa. Tosin se oli pääteltävissä muutoinkin, ja ero
puolueettomuusajan hankintoihin oli kyllä kaikkien nähtävissä.
On vaikea sanoa, onko UPI-raportin kirjoittajien omaa päättelyä tai haastelussa esiin
tullutta totuutta se, että Afganistanin kokemuksen valossa Suomi tulisi jatkossa
osallistumaan läntisen kansainvälisen yhteisön tekemiin interventioihin, ilmeisesti
läntisen suuralueen ulkopuolella. Tuossa arviossa on jätetty hyvästit aikaisemmalle
maailman kattavalle kansainväliselle yhteisölle, ja julkilausuttu kansainvälisen
yhteisön kaventuminen vain läntiseksi yhteisöksi. Lisäksi interventio tarkoittaa tässä
selvästi sotilaallista interventiota, siis pahimmassa tapauksessa sotilaallista
maahantunkeutumista eli jonkinasteista hyökkäyssotaa. Voi olla että kysymys on
raportin tekijöiden ääneen ajattelusta, mutta kovin hyvin se näyttää mahtuvan uuden
ulkopolitiikan henkeen. Katsotaan kuitenkin, mihin Orpon hallituksen ohjelma
sijoittuu. Jatkaako se muutoskehitystä siihen tapaan, mikä Niinistön hahmottamassa
uudessa ulkopolitiikassa jo tuli esille.

Orpon hallituksen ohjelma
Nyt käymme läpi uuden hallitusohjelman moniulotteisen ulkopolitiikan viitekehyksen
avulla. Se tarkoittaa ohjelman lukemista kokonaan ja huolellisesti. Lukemisen
tuloksen esitän tarkastelemalla miten kansainvälinen järjestelmä, kansainvälinen
yhteisö ja maailmanyhteisö ohjelmassa ilmaistaan.

Kansainvälinen järjestelmä
Orpon hallituksen ulkopoliittinen visio tiivistyy jo ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa
koskevan osion otsikkoon ”Uuden aikakauden ulko- ja turvallisuuspolitiikka”. Uusi
aikakausi viittaa ehkä Nato-jäsenyyteen ja Suomeen sotilaallisesti liittoutuneena
maana. Mutta samalla se viittaa poikkeuksellisen kovaan kansainväliseen
järjestelmään, suorastaan sodan maailmaan, joka on täynnä sotilaallisia uhkia ja

vaaroja. Maailmanpolitiikassa on tullut esiin jotakin oleellisesti uutta, josta seuraava
lista antaa vihiä ilmaisematta asiaa kuitenkaan kovin tarkasti:

Globaali vastakkainasettelu ja suurvaltojen väliset jännitteet ovat
lisääntyneet ja ne vaikuttavat merkittävästi turvallisuuteen, talouteen,
teknologiaan, huoltovarmuuteen, teollisuuteen ja kauppaan
.Sääntöperustaisen maailmanjärjestyksen rapautuminen, voimapolitiikan
vahvistuminen, protektionismin aiheuttamat haasteet myös
samanmielisten maiden välillä ja vapaakaupan kohtaamat esteet,
ilmastonmuutos, köyhyyden aiheuttama globaali muuttoliike sekä
ääriliikkeet ja terrorismi aiheuttavat kaikki haasteita Suomen ulko- ja
turvallisuuspolitiikalle. (156)

Yksityiskohtaisemmin kansainvälinen järjestelmä näyttäytyy näin:

Toimintaympäristö on muuttunut merkittävästi Venäjän aloitettua
täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa helmikuussa 2022. Euroopan
turvallisuuteen kohdistuu vakavin uhka vuosikymmeniin. … Uhka
kohdistuu kaikkeen ja koskee kansalaisia kodeissa, kaduilla ja rajoilla.
Suomi joutuu siten huolehtimaan kansalaistensa turvallisuudesta
kaikkialla ja kaikilla tavoilla. (s. 156 ja 6)

Kuten aikaisemmissakin visioissa, Suomen puolustuskyky on avainasemassa tässä
taistelussa, mutta nyt Suomen puolustuskyky perustuu ”vahvaan kansalliseen
puolustuskykyyn osana liittoutuman yleistä pelotetta ja puolustusta.” (s. 160;
korostus VH).
Suomi on jäsenyytensä vuoksi liittoutunut maa. Jäsenyys ”asemoi Suomen entistä
tiiviimmäksi osaksi eurooppalaista ja atlanttista turvallisuusyhteisöä.” (s. 157)
”Entistä tiiviimmäksi” viitannee siihen, että Suomi oli jo ennen jäsenyyttä osa
mainittua turvallisuusyhteisöä. Siten ohjelma kertoo siitä, että jotakin tärkeää oli
tapahtunut jo aikaisemmin; ehkä järjestelyjä joista ei aikaisemmin puhuttu avoimesti.

On selvää, että ”Suomi täyttää jäsenvelvoitteensa, ja osallistuu täysimääräisesti Naton
kaikkeen toimintaan ja sitoutuu koko liittokunnan kattavaan pelotteeseen ja yhteiseen
puolustukseen” (159). Suomi rajoittaa asiassa omaa päätösvaltaansa ja sitoutuu
yläpuolelleen asettuviin rakenteisiin. Suomen tavoitteena on ”EU:n ja Euroopan
oman puolustuksen vahvistaminen Naton puitteissa”. (s. 157) Tämä tarkoittaa Naton
varauksetonta asemaa (Suomenkin) turvallisuuspolitiikan vetäjänä ja johtajana.
Avustavan roolinsa vuoksi Suomi ei rajoita osallistumistaan ennakkoon, vaan on
mukana ”kaikissa Naton operaatioissa”, harjoituksissa ja työryhmissä, mukaan lukien
”ydinasepolitiikan suunnitteluryhmä”. (159)
Naton lisäksi korostetaan erityisesti Yhdysvaltojen asemaa Suomen
turvallisuusvisiossa. Sen vuoksi ’Suomi kehittää laaja-alaisesti suhdettaan
Yhdysvaltoihin; lisäksi Suomen tavoitteena on EU:n ja Yhdysvaltojen
mahdollisimman toimiva yhteistyösuhde (157). Sen vuoksi EU saa painavan ja
vahvistuvan turvallisuuspoliittisen roolin Naton ja Yhdysvaltojen tukena. Tämä
asetelma kytkeytyy suoraan kiihtyvään suurvaltakilpailuun, jossa EU:lla on oltava
globaali rooli, ilmeisesti ei kuitenkaan Niinistön aiemmin kaavailemana neljäntenä
napana vaan Yhdysvaltojen/Naton aputukijana.
EU ja Nato/Yhdysvallat muodostavat ”Suomen turvallisuuden kannalta
kokonaisuuden, jossa Suomi painottaa yhtäältä Naton/Yhdysvaltojen keskeistä
asemaa sotilaallisella sektorilla” ja antaa EU:lle sitä täydentävän ja avustavan roolin:
Venäjän hyökkäyssota on selkiyttänyt ja konkretisoinut Naton ja EU:n
rooleja Euroopan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Nato vastaa Euroopan
sotilaallisesta puolustuksesta… EU on aktiivinen pakotepolitiikassa sekä
tehokas Ukrainan poliittisessa, taloudellisessa ja materiaalisessa
tukemisessa. Hallitus edistää EU:n ja Naton välistä yhteistyötä. (172)

Täsmällisesti sanottuna ”Euroopan sotilaallinen puolustus rakentuu Naton varaan”.
Se vaatii vahvaa transatlanttista suhdetta EU:n ja Yhdysvaltojen välille. (172–173)
EU:n avustavaa roolia korostaa sekin, että ”Hallitus edistää EU:n Venäjän
pakotteiden toimeenpanoa ja tehostamista.” Samalla Suomi toimii määrätietoisesti
EU:n Venäjä-politiikan yhtenäisyyden ja vaikuttavuuden puolesta. (172)
Suomen turvallisuus- ja samalla ilmeisesti ulkopolitiikka nojaa Yhdysvaltojen/Naton
johtavaan asemaan ja samalla oletettavasti Yhdysvaltojen määräysvaltaan. Edellä
sanottu viittaa siihen, että Suomi kokee tehtäväkseen tehdä kaiken voitavansa sen
hyväksi sekä omassa maanpuolustuksessa että EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikassa -
- jollaisen rakentaminen on ainakin osin vielä toive. Toive kehityksestä tiettyyn
suuntaan. Kysymys ei ole kuitenkaan vain Suomen tai edes ”Euroopan”
turvallisuustarpeista, vaan suuralueajattelusta, suuralueiden välisestä
valtakamppailusta maailmanpolitiikassa ja maailmanjärjestelmässä. Tuon taistelun
vetäjä ja johtaja on Yhdysvallat, ja Suomen ja EU:n on tuettava Yhdysvaltoja tuossa
taistelussa muuallakin kuin Ukrainassa.
Käytännössä suuraluepolitiikka määrää Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan koko
kentän. Suuraluepolitiikka ja Suomen varaukseton osallistuminen siihen oikeuttavat
Suomen uuden Yhdysvalloille/Natolle alisteisen turvallisuuspolitiikan. Suomen
turvallisuuspolitiikan katse laajenee globaaliksi. Enää ei ole kysymys vain Venäjästä
tai ”Euroopastakaan”, nyt on kysymys todella suuremmasta asiasta.
Suomi näkee suuraluetaistelun ulottuvan kauas ”Euroopan” ulkopuolelle
”Suurvaltakilpailun riskienhallinta puoltaa uudenlaista panostamista samanmielisiin
kumppaneihin, kuten Australiaan, Etelä-Koreaan, Japaniin ja Kanadaan”. (157)
Käynnissä oleva suuraluekamppailu voi jo sivuuttaa Ukrainan sodassa heikentyvän
Venäjän, joten jatkossa vastaparina on sitä vahvempi uhkatekijä: Kiina. ”Kiinan
globaalin roolin vahvistuminen ja sen tavoitteet uudesta maailmanjärjestyksestä
haastavat Suomen ja Euroopan”. Sen vuoksi ”Suomen Kiina-politiikka määrittyy

Euroopan unionin ja Nato-jäsenyyden puitteissa”. (158) Tätä sotilaspoliittista ja
suuraluepoliittista alistumista Naton/Yhdysvaltojen määräysvaltaan ei voine tuoda
esille tätä selvemmin: Suomen oma ulko- ja turvallisuuspolitiikka, Suomen linjaus
EU:n ulko- ja myös sotilaallisen turvallisuuden kehittämisessä on kiinteä osa Suomen
roolia suuraluepolitiikassa.
Suuralueteoreetikot, erityisesti amerikkalainen James Burnham näkevät pienvaltion
roolin suuraluepolitiikassa vasallin roolina -- koska suuralueen johtovaltio takaa
pienvaltion turvallisuuden mutta ottaa samalla siltä myös turvallisuuspoliittisen
vallan itselleen. Hallitusohjelman linjaus osoittaa, että tämä ei ole vastentahtoista tai
ongelmallista Suomen kannalta: Suomi iloitsee ja riemuitsee kuin pimeään metsään
eksynyt lapsi jonka isä lopulta löytää ja pelastaa. Poliittisessa reaalimaailmassa tämä
tarkoittaa sitä, että Suomi asettuu eturintamaan EU:ssa ja Natossa sekä myös
suuraluepolitiikassa suurvallan tapaan, kantaen ylpeänä itsenäisyyden kulissia
(Burnhamin termi) päänsä päällä.
Orpon hallituksen kuva kansainvälisestä järjestelmästä ja sen uhkien torjunta
sotilaallisin voimin ja vain sotilaallisin voimin poikkeaa rajusti Paasikiven, Kekkosen
ja Halosenkin moniulotteisesta visiosta. Niinistönkin ohi hallitusohjelma näyttäisi
menevän ohi ”oikealta”, mutta tiedossa ei ole mikä tässä asiassa on Niinistön kanta
elokuun 2021 jälkeen ja miten hän tai ulkoasiainhallinto on ollut mukana Orpon
hallitusohjelman valmisteluissa. Joka tapauksessa ero Niinistön aikaisempaan
linjaukseen ei ole kovin suuri, kyse on pikemmin johdonmukaisesta jatkosta ja ehkä
vain Niinistön varovaisten ilmaisutapojen siirtämisestä syrjään.

Kansainvälinen yhteisö
Aikaisemmin suomalaista ulkopoliittista sanastoa hallinnut ’kansainvälinen yhteisö’
on käytännöllisesti katsoen kateissa koko hallitusohjelmasta (mikä korostaa edellä
mainittua eroa Paasikiven ja Kekkosen kansainvälistä järjestelmää koskevaan

näkemykseen). Kansainvälisestä yhteisöstä ei nyt puhuta enää alussa esitetyssä
käsitteellisessä merkityksessä (sääntöinä, normeina ja instituutioina), mutta ei
myöskään kattavana toimijakäsitteenä (kuten esim. YK:na tai ”kaikkina toimijoina”).
Tämä voi heijastaa toki reaalimaailman kehitystä ja tilaa: ei olisi luontevaa puhua
kaikki valtiot kattavasta kansainvälisestä yhteisöstä, koska maailma on hajonnut
paloiksi tai suuralueiksi. Niin se oli tosin jo aikaisemminkin: puhuttiin
kansainvälisestä yhteisöstä kaikkien ongelmien ratkaisijana ja sinitakkisten armeijaan
rinnastettavana hätään rientävänä joukkona, ja joskus Jumalan kaltaisena
ylituomarina joka tuomitsi pahat teot ja niiden tekijät jopa 15 minuutissa itse
tapahtuman jälkeen (näin tapahtui YLE:n uutisten mukaan, kun venäläiset pudottivat
alueellaan lentäneen korealaiskoneen).
Kyllä silloinkin kyseessä oli aina jokin satunnainen joukko valtioita, joihin Suomi
usein samaistui, mutta väitti retoriikassaan, että kyse oli valiojoukkoa suuremmasta
kansainvälisestä yhteisöstä. Käytännössä puhuttu joukko koostui pääosin ”läntisistä”
valtioista, joiden tuomitseva katse suuntautui pahan akselille. Sen vuoksi
kansainvälinen yhteisö ei koskaan tuominnut läntisen valtion hyökkäyssotia tai
muitakaan kyseenalaisia operaatioita.
Joka tapauksessa kansainvälinen yhteisö on kutistunut poliittisessa sanastossa
rehellisesti ja avoimesti läntiseksi kansainväliseksi yhteisöksi kuten UPI raportissaan
jo sanoi. Hallitusohjelman mukaan hallitus ”toimii aktiivisena osana sääntöpohjaista
järjestelmää ja kansainvälisten suhteiden rakentajana” (7). Koska hallitusohjelma on
jo todennut, että Venäjä ja sen kumppanit eivät noudata enää ”sääntöpohjaista
järjestelmää”, on selvää, että nyt on kysymys vain läntisen suuralueen toiminnasta ja
ominaisuudesta.
Tämä muistuttaa kansainvälisen oikeuden (oikeammin eurooppalaisen
julkisoikeuden) alkuvaiheita. Silloin kansainvälisen oikeuden kautta pyrittiin
hallitsemaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen keskinäisiä suhteita sekä Euroopan
alueella että myös niiden kilpailussa siirtomaiden alueiden haltuunotossa.

Ensimmäinen tähän liittyvä sopimus tehtiin Espanjan ja Portugalin välillä, sovittiin
rajasta, jota ei saanut ylittää toisen haltuunsa ottamalle alueelle. Idea laajentui
sittemmin ”ystävyyslinjaksi”, jonka sisällä ei sallittu sotilaallisia yhteenottoja, mutta
jonka ulkopuolella hyökkäys ja alueen haltuunotto katsottiin lailliseksi. Tosin
alkuasukkaille piti tarjota kastetta, liittymistä Herran leiriin. Kieltäytyjät saatiin
tappaa ja tuhota.
Oleellinen ero sopimuspohjaisen järjestelmän ja kansainvälisen yhteisön välillä --
niiden kattavuuseron lisäksi -- on se, että kansainvälisen yhteisön säännöt, normit ja
instituutiot ovat varsin vanhoja ja että niiden muutoksista on pyritty sopimaan
yhdessä. Esimerkiksi diplomatian ja kaupan säännöstöt ovat periaatteessa ikivanhoja,
ja ne ovat kehittyneet monella puolella maailmaa. Poliittisilla yksiköillä (jo heimoilla
tai klaaneilla) on ollut kanssakäymistä ohjaavia sääntöjä ja tapoja, joita voisi kutsua
diplomatiaksi. Termi tosin tuli käyttöön vasta uutena aikana. Kaupan säännöstöjä
ilmeisesti oli jo ns. mykän kaupan aika, jolloin tavaranvaihto tapahtui ilman
neuvotteluja ja keskusteluja. Kansainvälinen oikeus syntyi entisten tapojen pohjalle,
ensin oli tapa ja sitten laki. Kansainvälinen oikeus oli tapojen ja sopimusten
kirjoittamista ja niiden säilyttämistä ja kehittämistä myös tieteenä.
Sopimuspohjaisen järjestelmän sisällöstä ei toistaiseksi ole esitetty tietoja. Ilmaisu on
toki kaunis, eikä sen vuoksi herätä kysymyksiä. Silti voisi kysyä mistä säännöistä ja
kenen tekemistä säännöistä on kysymys. Onko niiden tarkoituksena korvata entisiä
sääntöjä, normeja ja instituutioita, ja tuoko se mukaan jotakin entistä parempaa?
Hallitusohjelman mukaan Suomi edistää sääntöpohjaista kansainvälistä järjestelmää.
Erikseen sanotaan, että ”Globaalin etelän sitouttaminen sääntöpohjaiseen
järjestykseen, demokratiaan ja ihmisoikeuksien edistämiseen nousee Suomen ulko- ja
turvallisuuspolitiikan painopisteeksi (163; korostus VH). Tämähän on selvästi
suuraluepolitiikkaa läntisten arvojen ja etujen mukaisesti, rohkeaa valkoisen miehen
taakan kantoa uusissa kuoseissa (ja vanhoissakin). Asiaan kuuluu, että Suomi nostaa
itsensä opettajaksi, joka armollisesti ja viisaasti kasvattaa alikehittyneitä kansoja

koko laajan ”globaalin” etelän alueella, hoitaen lähetyssaarnaajan tehtävän lisäksi
myös poliittisen ilosanoman julistamista.
Asia liittyy myös laajemmin Suomen arvopohjaiseen ulko- ja
turvallisuuspolitiikkaan. Suomi on vahva demokratia ja itsenäinen (?) oikeusvaltio.
Arvopohjaisella politiikalla on siten vankka perusta, jossa oikeusvaltioperiaate,
ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia määrittelevät ulko- ja turvallisuuspolitiikan.
Siinäkin ”Euroopan unioni ja puolustusliitto Nato muodostavat Suomen
ulkopolitiikan yhteistyövaraisen ytimen” (156).
Tämä tarkastelu voidaan päättää hallitusohjelman avoimeen tunnustukseen.
Hallituksen vision mukaan ”Suomi toimii yhdessä muiden valtioiden ja kansojen
kanssa eurooppalaisissa ja läntisissä arvo- ja turvallisuusyhteisöissä” (5; kursivointi
VH). Tarkemmin sanoen Suomi ”vaikuttaa aktiivisesti ja aloitteellisesti niin Natossa,
Euroopan unionissa, YK:ssa 2 kuin muissa kansainvälisissä yhteyksissä”. (6)
Maailmanyhteisö
Hallitusohjelma viittaa moniulotteisen ulkopolitiikan suuntaan ohimennen toteamalla,
että ”hallitus nostaa Suomen kansallisen edun edistämisen ja puolustaminen
Euroopan unionissa jokaisen ministeriön prioriteetiksi ”. (174; kursivointi VH)
Edellisen valossa ulko- ja puolustusministeriöt eivät tähän jokaisten joukkoon kuulu.
Ilmaisu joka tapauksessa antaa ymmärtää, että myös muut asiat kuin perinteisen
viitekehyksen ulko- ja turvallisuuspolitiikka sisältävät ulko- ja turvallisuuspoliittisia
aspekteja. Sanonta jakaa moniulotteisen ulkopolitiikan idean ja voisi sellaisena johtaa
myös hallinnollista uudistustyötä. Ihmiskunnan kohtaamista suurista ongelmista
hallitusohjelmassa ei puhuta paljon, eikä ainakaan painokkaasti. Ero Haloseen ja

2 Koska hallitusohjelmassa todetaan , että ”Suomi toimii aktiivisesti YK:n uudistamiseksi vastaamaan 2020 luvun
globaaleja haasteita” (163), voitaneen olettaa, että sen tavoitteena olisi saada YK toimimaan entistä paremmin ja
tehokkaammin läntisen suuralueen intressien mukaisesti. Ehkä jopa muuttamalla turvallisuusneuvoston kokoonpanoa
ja/tai sääntöjä. Se saattaa vaatia esimerkiksi Venäjän erottamista koko järjestöstä, tosin hallitusohjelma ei sitä
ainakaan avoimesti julkilausu. Asia hoituisi vähemmälläkin.

Niinistöönkin on varsin selvä: maailmanyhteisö on edellisten tarkoittamassa
merkityksessä ainakin osittain kadonnut näyttämöltä.
Se mikä on mukana, kytkeytyy varsin selvästi ulko- ja turvallisuuspoliittisiin
valintoihin. Kansainvälien yhteisö (järjestelmän ja yhteisön kokonaisuutena) ei
esiinny juurikaan ihmiskunnan palvelijana, kuten Halosen visiossa.
Esimerkiksi ”kehityspolitiikka on osa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa”, joten
se ”tukee osaltaan myös Suomen strategisia (!) taloussuhteita. Kehityspolitiikka
muuttuu valikoivaksi, Suomen turvallisuusetuja palvelevaksi toiminnaksi: ”Suomi
keskittyy kannaltaan olennaisiin kumppanimaihin ja rakentaa niihin strategisempaa
suhdetta”. (164) Arvosidonnainen ulkopolitiikka korostaa demokratiaa,
oikeusvaltiota, ihmisoikeuksia ja elinvoimaista kansalaisyhteiskuntaa. Järkeviä ja
hyviä asioita, mutta ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ohjelman hahmottamassa
kokonaisuudessa ne tarkoittavat ideologista valintaa tai kolonialistisen oppimestarin
ylhäältä kateederilta annettua opetusta. Arvosidonnainen ulkopolitiikka on valikoivaa
siinäkin mielessä, että se asettaa yhden suuralueen muita korkeampaan asemaan
samaan tapaan kuin eurosentrismikin tekee.
Kehitysyhteistyö on myös kytketty suoraan käynnissä olevaan sotaan, joka on
keskeisessä asemassa hallitusohjelman visiossa -- ja suoraan myös Suomen rooliin
käynnissä olevassa sodassa (epäsuora sodankävijä): Ukraina on hallituskaudella
Suomen suurin kehitysyhteistyön kohde” (!) (166). Hallitusohjelma ei toki sano, että
aseapu olisi kehitysapua, mutta sotaan kehitysapu kuitenkin liittyy.
Ulkomaankauppa hahmottuu konkreettisena kauppavaihtona, siis tavaroiden ja
tuotteiden kauppana -- instituution säännöistä tai niiden muutostarpeista ei puhuta,
uuskolonialismin ongelmista puhumattakaan. Taloussuhteet ovat vain osa ”strategista
ulkopolitiikkaa” (163), jota on edellä kuvattu.
Myös ympäristö- ja ilmastopolitiikka asettuu suoraan turvallisuuspolitiikan osaksi.
Erityisesti energiaomavaraisuutta vahvistetaan ”kestävällä tavalla edistämällä puhtaan

energian siirtymää”. ”Puhdas energia” ei kuitenkaan ole aito arvo sinänsä, se on
strategisen ulkopolitiikan väline: ”Jatketaan toimia, joilla Suomi on riippumaton
Venäjän energiasta”. (135)
Hallitusohjelmassa on kuitenkin yksi osa-alue, joka koskee ihmiskuntaan liittyviä
kysymyksiä olematta ainakaan selvästi osa hallitusohjelman hahmottamaa
länsikeskeistä ja länsijohtoista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Kovaa
turvallisuusajattelua ja pelkoa se kylläkin edustaa ja sopii siten hyvin ohjelman
henkeen. Tämä asia-alue on maahanmuutto- ja kotoutuspolitiikka. (196) Osio ei tosin
koske nimestään huolimatta kaikkia maahanmuuttajia. Kysymyksessä on oikeammin
pakolaispolitiikka. Ja sen osalta pääongelmana esitetään järjestelmän väärinkäyttöä,
siis pakolaisstatuksen väärinkäyttöä. Ratkaisuna on sen vuoksi turvapaikkapolitiikan
tiukentaminen (196). Ohjelma tosin vakuuttaa, että lähtökohtana on ihmisoikeus- ja
muiden kansainvälisten sopimusten noudattaminen, mutta tätä ei ohjelmassa sen
kummemmin konkretisoida eikä edes esitetä mitä muutoksia sopimuksiin pitäisi
tehdä tai mitä vaihtoehtoisia tapoja voitaisiin soveltaa pakolaiskysymyksen hoidossa.
Maailmanyhteisön ideaan liitettyä ihmiskunnan kahtiajaon kysymystä ei
hallitusohjelmassa ainakaan avoimesti tarkastella. Siitä on toki viitteitä demokratian
ja ei-demokratian, oikeusvaltion ja ei-oikeusvaltion, tasa-arvon ja ei tasa-arvon,
ihmisoikeuksien ja ihmisoikeuksien loukkausten dikotomioina. Suomi asettuu niissä
aina positiiviselle puolelle. Kansalaisen ja järjestelmää väärinkäyttävän
maahanmuuttajan erottelu on sen sijaan varsin selvä. Samoin läntisen suuralueen ja
sen kilpailijoiden erottelu; ja joka tapauksessa pahisten -- heistä pahin Venäjä --
sijoittuminen hyvän kansainvälisen yhteisön ulkopuolelle. Varsinainen hyvän ja
pahan taistelu ei saa ilmentymiä hallitusohjelmassa, koska sitä ei ilmeisesti voi
kirjoittaa sen termein -- vaikka ohjelman tekijät olisivatkin asiasta yhtä mieltä. Teema
kuuluu enemmän ns. kansalaiskeskusteluun tai ainakin virallisten ulko- ja
turvallisuuspoliittisten lausumien ulkopuolelle. Oli miten tahansa, hyvän ja pahan
taistelun teemaa on tarkasteltava muussa yhteydessä siihen soveltuvilla aineistoilla.

Tässä on aika todeta, että hallitusohjelman pääpaino on kansainvälisessä
järjestelmässä ja nimenomaan sen sotilaallisessa elementissä. Sen osalta hallituksen
hahmottama ulko- ja turvallisuuspolitiikka imee sisäänsä myös kansainvälisen
yhteisön ja maailmanyhteisön ulottuvuudet, eli antaa niille kansainvälisessä
järjestelmässä hahmotetun asetelman tukijan roolin. Jos Suomen ulkopoliittisen
doktriinin kokonaisuus jäsentyi 1980-luvun lopussa puolueettomuuspolitiikan
ympärille, nyt se jäsentyy sotilaallisen turvallisuuden ympärille. Kun ennen doktriinin
kaikki muut elementit voitiin kirjoittaa muotoon ”puolueettomana maana Suomi…”,
nyt kokonaisuuden kaikki osat voidaan kirjoittaa muotoon ’läntiseen suuralueeseen
kuuluvana ja sitoutuneena maana Suomi…” (tai ”Naton jäsenmaana Suomi…” --
tämä on huonompi ilmaisu, koska Naton lisäksi Yhdysvaltojen, EU:n ja muutaman
”läntisen” arvoyhteisön maan voi katsoa kuuluvan kuvaan, kysymys ei ole vain Nato-
jäsenyydestä).

Voisiko hallitusohjelman linjaamalle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle olla
vaihtoehtoja?
Kysymykseen vastattaessa on lähdettävä siitä, että Suomi on liittynyt Natoon
laillisessa järjestyksessä ja pysyy jäsenenä tulevat vuosikymmenet. Jäsenenä
Suomella on velvollisuus huolehtia omasta puolustuksestaan joutuessaan
hyökkäyksen kohteeksi, ja oikeus saada muilta jäsenmailta välittömästi apua
hyökkäyksen torjumiseksi. Samoin Suomella on velvollisuus antaa välittömästi apua,
jos joku muu Naton jäsenmaa joutuu hyökkäyksen kohteeksi. Muuta ulkopolitiikkaa
Naton peruskirja ei määrittele, se on Suomen harkittavissa. Harkinnan liikkumatilalla
voi olla reaalipoliittisia rajoja, mutta harkinta tapahtuu suomalaisessa
päätöksenteossa. Joka tapauksessa kaikilla Nato-jäsenmailla on oma
ulkopolitiikkansa, joten olettaa sopii, että sellainen olisi myös Suomella. Ranskalla
ulkopolitiikka on ajoittain ollut kaikkein itsenäisintä, ja sillä on käytössään myös

itsenäisessä päätösvallassa oleva ydinasekapasiteetti. Turkki ja jossain määrin myös
Unkari ovat toimineet myös itsenäisesti tai suorastaan omapäisesti.
Naton säännöt eivät sulje pois itsenäistä ulkopoliittista harkintavalaa ainakaan rauhan
aikana. Jäsenmaalla voi olla ja usein onkin omia etuja palvelevia ulkopoliittisia
tavoitteita. Niiden suhteen jäsenmailla voi olla voimakkaitakin näkemyseroja,
suorastaan ristiriitoja.
Ulkopolitiikka on joka tapauksessa aina harkinnan ja poliittisten valintojen tulos.
Ulkopolitiikka tietenkin tapahtuu (Kalevi Holstin termejä käyttäen) kansainvälisessä
järjestelmässä, eli valtion ulkoinen toimintaympäristö (ja toki myös sisäinen
toimintaympäristö) huomioon ottaen. Mutta miten jokin asia tulkitaan, ei ole ennalta
määrätty vaan harkinnan tulos. Esimerkiksi:

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tärkeimpänä tehtävänä on turvata
Suomen itsenäisyys ja alueellisen koskemattomuus, estää Suomen
joutuminen sotilaalliseen konfliktiin ja taata suomalaisten turvallisuus ja
hyvinvointi. Suomi toimii sotilaallisten uhkien ehkäisemiseksi sekä
jännitteiden vähentämiseksi. (156)

Suomi on tehnyt valinnan, jossa Suomi toteuttaa noita tavoitteita omien
voimavarojensa lisäksi liittoutuman, Naton, avulla. Liittoutuminen on kansainvälisen
järjestelmän instituutio tai ainakin sellaisen johdannainen. Yleensä liittoutuminen
tapahtuu sodan aikana, historiassa on esiintynyt varsin vähän pysyväksi tarkoitettuja
ja jo rauhan aikana tehtyjä liittoutumia. Jos on, ajan kuluessa ne yleensä murtuvat.
Antiikin Kreikassa Ateenan ympärille muodostui noin 250 kaupunkivaltion
liittoutuma, mutta kun Ateena ajoi imperialistisia etujaan muiden kustannukselle, se
joutui voimakkaan vihanpidon kohteeksi ja kukistettiin lopulta.
On syytä kysyä, onko hallitusohjelman määrittelemä valtion ulko- ja
turvallisuuspolitiikan toimeenpano mahdollista toteuttaa yksinomaan Nato-
jäsenyyden avulla. Suomi ilmoittaa toimivansa sotilaallisten uhkien ehkäisemiseksi

sekä jännitteiden vähentämiseksi. Hallitusohjelma ilmoittaa myös, että
”Pitkittyneiden kriisien hoitaminen edellyttää rauhanvälityksen, humanitaarisen avun,
kehitysyhteistyön ja kauppapolitiikan yhteensovittamista.” (157) Nämä näyttävät
ainakin jossain määrin viittaavan Nato-jäsenyyden ja jopa sotilaallisen
turvallisuusajattelun yli. Voisi myös sanoa, että jäsenyys ja sotilaallisen voiman
korostaminen ei kovin helposti vähennä ”jännitteitä” eikä paranna Suomen
mahdollisuuksia toimia rauhanvälittäjänä.
Vaikka pidettäisiin tiukasti kiinni jäsenyydestä ja hoidettaisiin täysimääräisesti
jäsenyydestä seuraavat velvoitteet, ei olisi estettä täydentää ulkopoliittista toimintaa
myös muilla tavoilla, jotka eivät välttämättä olisi ristiriidassa jäsenyyden tai
liittokunnan muiden jäsenten kannalta. Se tarkoittaisi sitä, että Suomen
ulkopolitiikka olisi suurempi kokonaisuus kuin hallitusohjelman hahmottama
järjestelmäkeskeinen ja valtapoliittinen linjaus. Suomella on oikeus ja
mahdollisuuskin saada äänensä kuuluviin sekä EU:ssa (hallitusohjelmakin sitä vaatii,
ks. s. 173) ja jopa Natossa. Se voisi hyvin olla järjen ja rauhanomaisen kehityksen
ääni. Tosin Afganistanin sodassa tuosta äänestä ei UPI:n raportin mukaan kuultu
pihaustakaan. Niin ei tarvitse jatkossa olla.
Esimerkiksi tutkija ja kolumnisti Walter Lippmann katsoi, että suuralueen
johtovaltion ei ole viisasta käyttää muita valtioita hyväkseen estoitta ja harkitsematta.
Sen kannattaa myös kuunnella myös pienten jäsenten ääntä. Toisen maailmansodan
jälkeen ylivoimaisen kansainvälisen aseman saavuttanut Yhdysvallat katsoi
viisaammaksi sitoutua YK:n kautta yhteistyöhön muiden kanssa lähtemättä
itsekkäästi omille linjoilleen. Kaiken A ja O on omien tavoitteiden rajoittaminen
yhteisön etujen ja säilyttämisen hyväksi. Suomella voisi olla todella hyvät
mahdollisuudet toimia ja muistuttaa näistä totuuksista.
Kaiken kaikkiaan, nykyratkaisua (Nato-jäsenyyttä) voi täydentää: voi varautua
pahimpaan mutta tehdä edes jotakin, jotta tuo pahin ei toteutuisi. On vaikea kuvitella,
että Suomi selviytyisi kunnialla, jos se joutuisi taistelutantereeksi. Ei ole uskottavaa,

että ”sota on rauhaa”, eikä sekään että ”sotilaallinen turvallisuus on aina
turvallisuutta”. Sotilaallinen voima voi pelotteena estää sodan syttymisen, mutta jos
sota sitten syttyykin, siinä käy pakosta huonosti. Sen vuoksi ”turvattomuus on
nykyuskomusten ja myös hallitusohjelman mukaan turvallisuutta”. Suomi on elänyt
rauhan aikaa 80 vuotta jatkosodan jälkeen, nyt tuomion kello tikittää joka päivä
kiihtyvään tahtiin. On kellossa vielä aikaa tunti vähän enemmänkin, pitkän
turvallisuuden aika saattaa pian olla lopullisesti ohi.
On selvää, että riski ei johdu Suomesta eikä edes Natosta. Suomi ei taatusti aloita
sotaa, eikä sitä tee yksikään Naton jäsenvaltio. Hyökkäyksen kohteeksi joutuminen
on mahdollista, mutta sitä varten puolustusliitto on olemassa ja varautunut.
Puolustautuminen on oikeutettua.
Ulkopoliittisia ongelmia voi kuitenkin syntyä, jos hyökkäys kohdistuu valtion sijasta
jonkun Nato-maan kansalaisiin tai omaisuuteen, ja varsinkin jos syynä on
provokaatio. Vielä suurempi ongelma syntyy, jos joku Nato-maa lähtee hyökkäämään
ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä. Sellainen tapahtui Irakissa 2003. Se ei ollut Naton
sotaa, mutta eurooppalaiset jäsenmaat hajosivat: osa liittyi halukkaiden liittoutumaan,
osa ei. Tuollaisessa tilanteessa Suomi joutuu miettimään, kenen joukoissa seisoo.
Hallitusohjelma tosin kertoo harkinnan tuloksen hyvin selvästi. Mutta se on vain yksi
linjaus, väljempi ja varovaisempikin olisi mahdollista.
Päätän tahalliseen ja tietoiseen provokaatioon. Väitän, että puolueettomuuden ja
puolueettomuuspolitiikan välillä voidaan tehdä käsitteellinen ero, ja on semmoinen
joskus tehtykin. Politiikan yleiskielessä termit sekoitetaan usein keskenään, ja se on
käsitteellinen virhe. Kansainvälisen yhteisön instituutiona tai suvereniteetin
instituution johdannaisena puolueettomuus tarkoittaa sitä, että sodan aikana valtio ei
liity sotaan kummankaan osapuolen puolella. Puolueettomuuspolitiikkaa puolestaan
voi pitää puolueettomuuden rauhanaikaisena johdannaisena, pysyttäytymisenä
osapuolten eturistiriitojen ja kiistojen ulkopuolella. Suomi on voinut hylätä
molemmat ulkopolitiikassaan, mutta kansainvälisten instituutioiden joukossa ne

pysyvät niin kauan kuin kansainvälinen yhteisö ja sodat säilyvät. Jos joku kuvittelee,
että puolueettomuus ja puolueettomuuspolitiikka ovat kadonneet ikuisiksi ajoiksi
kansainvälisen yhteisön instituutioiden joukosta, erehtyy varmasti. Kyllä jotkut
instituutiot ovat kadonneet (esim. kolonialismi ja valtioita yhdistävä tai sopimuksia
vahvistava avioliitto), mutta puolueettomuus ja puolueettomuuspolitiikka eivät katoa
ainakaan kovin pian. Puolueettomuus on periaatteessa vakio mutta sen kasvot
vaihtuvat tilannekohtaisesti. Puolueettomuuspolitiikka saa jatkossakin uusia muotoja,
koska mitään puolueettomuuspolitiikan vakiota ei ole olemassa eikä voi olla
olemassa. Se esiintyy, jos esiintyy, aina uutena sovelluksena.
Väitän, että Nato jäsenyys eli liittoutuminen tekee liittoutuman jäsenen
puolueettomuuden mahdottomaksi. Liittoutuminen ja puolueettomuus sulkevat
toisensa pois. Sen sijaan liittoutuminen ja puolueettomuuspolitiikka voivat esiintyä
rinnan, toisiaan tukien. Molempien tavoitteena on hyökkäyksen estäminen. tai
ainakin hyökkäyksen riskin vähentäminen. Naton jäsenen velvoitteet eivät estä
jäsenmaata harjoittamista puolueettomuuspolitiikkaa rauhan aikana. Kuten eivät estä
itsenäistä ulkopolitiikkaa muutenkaan.