21
helmi
2020
35

Onko Suomen linja muuttunut?

Kylmän sodan kaudella syntyi Urho Kekkosen johdolla puolueettomuuspolitiikan määritelmä, jonka mukaan Suomi pyrkii pysyttäytymään suurvaltojen välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Tämän mukaan myös toimittiin.

Sitkeästi on yritetty ylläpitää sitä historian tulkintaa, että Kekkosen kaudella Suomi olisi ollut ”suomettunut” ja että Mauno Koiviston kaudella maamme olisi ”lännettynyt”.

Tosiasiassa Koivisto muutti Suomen linjan määritelmää Neuvostoliitolle mieluisampaan suuntaan, kun hän syyskuussa 1983 antamassaan ”Rose Garden” -lausunnossa sanoi: ”Suomen ulkopolitiikka rakentuu ensi sijassa hyville suhteille ja luottamukselle naapurimaittemme kanssa. Puolueettomuuspolitiikkamme mukaisesti haluamme ylläpitää hyviä suhteita maailman kaikkien kansojen kanssa.”

Myös käytännön politiikassa Suomi lähentyi Neuvostoliiton linjaa. Tällä tavoin Koivisto hankki Neuvostoliiton tuen jatkokaudelleen ja myös kevään 1987 hallitusratkaisulle, jolla uudelleenvalinta varmistettiin.

Tätä kaikkea olen käsitellyt muun muassa teoksissani Suomen linja (ss. 157-172) ja Yhteinen vuosisatamme (ss. 89-92) .

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, ulkopoliittisesta linjastamme käytiin kova vääntö. Mauno Koivisto ja eduskunnan enemmistö olivat sillä kannalla, että Suomen tulisi ilman varaumia sitoutua EU:n yhteiseen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Ulkoministerinä pidin kiinni siitä, että Suomen tulee unionin jäsenenäkin säilyttää puolueettomuusasemansa.

Lopulta tämä tuli ratkaisuksi. Unioniin liittyessään Suomi säilytti puolueettomuutensa ytimen, sotilaallisen liittoutumattomuuden ja itsenäisen uskottavan puolustuksen. (On muutoksen aika 2, ss. 19-81)

Tämä on edelleen Suomen asema, vaikka vahvat voimat ovat pyrkineet viemään Suomea sotilaallisen liittoutumisen tielle.

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, ei ollut enää mahdollista jatkaa sitä laaja-alaisen puolueettomuuspolitiikan linjaa, jota kylmän sodan kaudella oli toteutettu. Puolueettomuuspolitiikan perinne on kuitenkin vaikuttanut sen jälkeenkin.

Suomen ulkopolitiikka on edelleen perustunut realismiin ja kansallisten etujemme ajamiseen. Olemme pyrkineet pysyttäytymään muiden maiden välisten ristiriitojen ulkopuolella ja ylläpitämään hyviä suhteita kaikkien maiden kanssa. Emme ole toimineet tuomarina, vaan mieluummin lääkärinä tai arkkitehtina.

Syksyllä 1988 julkaisemassani väitöskirjassa ennustin, että tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikassaan Suomi tulisi soveltamaan puolueettomuuspolitiikkansa periaatteita siten, että keskitymme mieluummin ympäristöasioihin kuin poliittisesti usein arkaluonteisiin ihmisoikeuskysymyksiin.

Ulkopolitiikassa tarvitaan sekä realismia että idealismia.

Tavoitteiden tulee perustua kestäviin arvoihin ja ihanteisiin. Perustavanlaatuisia arvoja ja ihanteita ovat Suomen itsenäisyyden ja alueellisen koskemattomuuden turvaaminen, maamme kansainvälisen aseman vahvistaminen ja kansamme kaikinpuolisen hyvinvoinnin edistäminen.

Ulkopolitiikalla meidän on pyrittävä ensi sijassa ajamaan omia kansallisia etujamme, mutta tämän lisäksi meidän edistettävä ihmiskunnan yhteisiä etuja ja yleisinhimillisiä ihanteita.

Ulkopolitiikan tulee perustua realistisiin tilannearvioihin. Keinot tavoitteiden toteuttamiseksi tulee valita realistisesti, muuten ne eivät vie perille.

Viime aikoina on ollut nähtävissä merkkejä siitä, että Suomi olisi siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.

Otan tästä kolme esimerkkiä.

Ensimmäinen on edellisen hallituksen toimikaudelta. Kylmän sodan kauden jälkeenkin Suomi on noudattanut sitä periaatetta, että emme tunnusta hallituksia vaan ainoastaan valtioita. Tällä olemme välttyneet sekaantumasta moniin suurvaltojen välisiin kiistakysymyksiin. Kuitenkin keväällä 2019 Suomi yhdessä joidenkin muiden EU-maiden kanssa tunnusti oppositiopoliitikko Juan Guaidón Venezuelan presidentiksi.

Toinen esimerkki liittyy Suomen kauteen EU:n puheenjohtajamaana. Suomen hallitus otti jopa tärkeimmäksi tavoitteekseen ilmisoikeuksien ajamisen ja oikeusvaltioperiaatteen toteuttamisen. Sanottavia tuloksia tässä ei saatu, mutta suhteet Unkariin ja Puolaan vahingoittuivat tavalla, josta saatamme joutua vielä pitkään kärsimään.

Kolmas esimerkki on laajempi. Nykyisen hallituksen jäsenet ovat pitäneet puheita ja antaneet lausuntoja, jotka herättävät kysymyksiä Suomen linjasta.

Ulkoministeri Pekka Haavisto näyttää käyttäneen tähän mennessä kolme puheenvuoroa, joita voidaan pitää linjapuheina.

Suurlähettiläskokouksessa 19.8.2019 pitämässään katsauksessa Haavisto kertoi, ”millaista tarinaa tämä hallitus haluaa maailmalle Suomesta kertoa siitä mikä ulkopolitiikassamme muuttuu ja mitkä asiat tuovat pysyvyyttä”.

Ulkoministeri määritteli Suomen toimintaa ohjaavat arvot: ”Ihmisoikeuksien, sananvapauden, oikeusvaltioperiaatteiden, seksuaalioikeuksien, naisten ja tyttöjen oikeuksien ja tasa-arvon puolustaminen on aina ollut tärkeää, mutta tämän hallituksen ulkopolitiikassa nämä arvot tulevat näkymään erityisen vahvasti.”

Myöhemmin ulkoministeri sanoi:

”Hallitusohjelma ei muuta kaikkea. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkä linja on vakaa, eikä se muutu nopeasti. Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka osallistuu kansainväliseen yhteistyöhön ja harjoittelutoimintaan omista lähtökohdistaan ja intresseistään.”

Paasikivi-seurassa 27.11.2019 pitämässään linjapuheessa ulkoministeri Haavisto antoi tulkinnan sille, mitä tarkoittaa se hallitusohjelman kohta, jonka mukaan ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ihmisoikeusperusteista”. Hän selvitti esimerkein, kuinka ihmisoikeusperustaisuus näkyy Suomen harjoittamassa käytännön ulkopolitiikassa.

Puheensa sisältöä Haavisto veti yhteen näin:

”Arvopohjaisuus ja intressit voivat ulkopolitiikassa myös yhdistyä, ja näin itse koen ihmisoikeusperustaisuuden. Puolustamme sellaista maailmanjärjestystä, jossa meillä on liikkumatilaa, ja jossa itsellämmekin on mahdollista ylläpitää rauhaa, vakautta ja vaurautta.”

Mitä tämä tarkoittaa? Mitä hän tässä yhteydessä tarkoittaa ”intresseillä”? Kansallisia etujammeko?

Nämä kysymykset heräävät sen vuoksi, että tässä puheessaan Haavisto jätti tyystin sivuun Suomen kansalliset edut ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan perimmäiset arvot, jotka on määritelty hallitusohjelmassa:

”Suomi harjoittaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jonka päämääränä on vahvistaa Suomen kansainvälistä asemaa, turvata itsenäisyys ja alueellinen koskemattomuus, parantaa Suomen ja suomalaisten turvallisuutta ja hyvinvointia sekä ylläpitää yhteiskunnan toimivuutta.”

Seuraavana päivänä UKK-seurassa pitämänsä puheen alussa Haavisto veti yhteen Paasikivi-seurassa edellisenä päivänä käytyä keskustelua:

”Ihmisoikeudet eivät enää ole vain ornamentti paperin reunassa, vaan meille tärkeiden globaalien arvojen puolustamista. Liittolaisten löytäminen niiden arvojen puolustamisessa lisää myös omia toimintamahdollisuuksiamme ja omaa turvallisuuttamme”.

Nimenomaan tähänkö Suomen olisi liittolaisia löydettävä?

Keskusteluun ulkopolitiikan linjasta ovat ottaneet osaa myös muut valtioneuvoston jäsenet. Eurooppa-ministeri Tytti Tuppurainen sanoi TV-haastattelussa, että Suomi harjoittaa ”feminististä” ulkopolitiikkaa. Tähän ei ulkoministeri Haavisto ole yhtynyt.

Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Valtioneuvoston kokoonpanon muuttumisen ei pitäisi siten ratkaisevalla tavalla muuttaa Suomen linjaa.

Hallitusohjelman sisällön perusteella linjan olisi tullut säilyä ennallaan. Sen lienee tasavallan presidenttikin hyväksynyt?

Ulkopoliittisen linjan yhtenäisyys tulisi turvata tasavallan presidentin johtamissa hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan kokouksissa. Hyvä tapa on ollut, että presidentti, pääministeri ja ulkoministeri pyytävät linjapuheisiinsa toistensa kommentit.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisia selontekoja käsiteltäessä yhteinen linja on joka tapauksessa löydettävä.

Olin mukana, kun Vanhasen II hallitus vuoden 2008 kuluessa ja vuoden 2009 alussa laati tasavallan presidentti Tarja Halosen johdolla ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoaan.

Työ oli vaikeaa sen vuoksi, että ulkoministeri Alexander Stubb ja puolustusministeri Jyri Häkämies toimittivat käsittelyyn hyvin yksipuolisia luonnoksia. Tarja Halosen jämerällä johdolla selonteko saatiin siedettävään muotoon. (Huonomminkin olisi voinut käydä, ss. 193-194).

Nytkin ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko on tekeillä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistöllä ja Sanna Marinin johtamalla valtioneuvostolla saattaa olla edessään mielenkiintoinen tehtävä, kun hallitus sitä valmistelee.

Meille muille se on mielenkiintoista luettavaa.

Blogissa mainitut teokset voi hankkia Pohjanrannan verkkokaupasta. Ne voi lukea ilmaiseksi kotisivuni sähkökirja-arkistosta (paavovayrynen.fi/Blogit).