14
maalis
2020
18

Väärää politiikkaa meillä ei ole varaa jatkaa

Julkaisin eilisaamuna hieman ennen kello kahdeksaa kirjoituksen ”Koronan talousvaikutuksia vähätellään”. Ihmettelin siinä pankkien ekonomistien ja muiden talousasiantuntijoiden lausuntoja, joiden mukaan saattaisimme olla painumassa lievään taantumaan, jossa talous hieman supistuu.

Totesin, että julkisuudessa olin havainnut vain yhden arvion, joka oli tuntunut realistiselta. MTV:n haastattelun lopussa toimitusjohtaja Tuomas Malinen (GnS Economics) oli sanonut, että Suomen kansantalous saattaa supistua jopa 10 prosentilla.

Omana käsityksenäni esitin eilisessä kirjoituksessani, että maailmantalouteen olisi nyt syntymässä pahempi kriisi kuin vuonna 2008. Silloin Suomen kansantalous supistui lyhyessä ajassa 10 prosentilla. Totesin, että Suomen tilanne on nyt paljon pahempi kuin silloin.

Kirjoitukseni ei ylittänyt uutiskynnystä. Uuden Suomen Puheenvuoro-palstalla siihen tuli vain muutama kommentti.

Kello kolmentoista maissa Iltalehti julkaisi Mika Koskisen tekemän haastattelun (Korona iskee talouteen), jossa Tuomas Malinen sai perustella ennustettaan. Nyt se oli synkempi kuin MTV:n haastattelussa: Suomen talous supistuisi tänä vuonna 5 prosentilla ja ensi vuonna 14 prosentilla.

Malisen haastattelukaan ei saanut laajempaa julkisuutta. Vaikka juttu oli ylittänyt Iltalehden uutiskynnyksen, se ei pompannut Ampparit-palveluun, jonka kautta laajempaa julkisuutta uutisarvoisille jutuille yleensä syntyy.

Mistä tällainen hiljaisuus johtuu?

Perustellaanko hyssyttelyä samaan tapaan kuin korona-viruksen leviämisen osalta aluksi tehtiin: ei saanut synnyttää paniikkia?

Vai onko kysymys siitä, että valtavirran ekonomistit ja media ovat tukeneet sitä poliittista kehitystä, jolla Suomen, euroalueen ja koko maailman talous ovat ajautuneet syvän kriisin partaalle? Virheitä on vaikea myöntää.

Suomi on ollut ja on yhden totuuden maa. Siksi meillä ajetaan usein täyttä vauhtia päin seinää.

Talouspolitiikan osalta murheellinen esimerkki tästä on 1980-luvun lopulla Harri Holkerin johtaman hallituksen käynnistämä ”vahvan markan” politiikka. Sillä Suomen kansantaloutta ryhdyttiin sopeuttamaan euroaikaa varten.

Vahvan markan politiikka johti 1990-luvun alussa syvään lamaan, jonka kielteiset seuraukset tuntuvat vielä nykyäänkin.

Lamaa pahensi se, että tätä väärää politiikkaa jatkettiin myös Esko Ahon johtaman hallituksen kaudella vuoden 1992 lopulle saakka. Olin valtioneuvoston jäsenten enemmistön kanssa toisella kannalla, mutta vahvan markan politiikalla oli vankat tukijat presidentinlinnassa ja Suomen Pankin johtokunnassa. Tästä olen kertonut vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessani ”On muutoksen aika 2”.

Vahvan markan politiikasta saatujen kokemusten olisi pitänyt johtaa siihen viisauteen, että Suomi ei olisi liittynyt Euroopan unioniin eikä ainakaan yhtenäisvaluutta euroon. Nämä kaksi liittyivät toisiinsa: perussopimuksen mukaan euroalueen jäsenyysehdot täyttävillä EU-mailla oli velvollisuus liittyä myös siihen.

Suomi liittyi euroalueeseen Paavo Lipposen ja Sauli Niinistön johdolla ensimmäisten jäsenmaiden joukossa. Meillä ei toteutettu kansanäänestystä, vaikka perustuslaki sitä edellytti. Eduskunnassa Keskusta vastusti euroalueeseen liittymistä.

Ruotsin ja Tanskan hallitukset veivät jäseneksi liittymisen myöhemmin kansanäänestykseen, mutta molemmissa maissa äänestäjien enemmistö sen kaatoi. Näin olisi Suomessakin käynyt, jos kansanäänestys olisi järjestetty.

Suomi on kärsinyt kovasti jäsenyydestään euroalueessa. Alkuvaiheessa euro devalvoitui, mikä johti Suomen talouden ylikuumenemiseen ja kilpailukyvyn heikkenemiseen. Sitten euro voimakkaasti revalvoitui. Tilannetta vaikeutti holtiton tulopolitiikka.

Kansantaloutemme supistui lyhyessä ajassa 10 prosentilla. Jäsenyytemme euroalueessa johti siihen, että kilpailukykyä ei pystytty parantamaan ja jouduimme kokemaan ”menetetyn vuosikymmenen”, jolloin taloutemme ei kasvanut lainkaan. Vasta äskettäin kansantulomme kohosi vuoden 2007 tasolle.

Valtion, kuntien, yritysten ja kotitalouksien velkataakka on tänä aikana rajusti kasvanut. Valtion velkaa kasvatti sekin, että jouduimme tukemaan euroalueen kriisimaita.

Taloudellisen itsenäisyyteensä säilyttäneessä Ruotsissa kansantalouden romahdus oli pienempi. Heti pudotuksen jälkeen talous alkoi kasvaa ja työllisyysaste kohota. Julkinen talous säilyi terveellä pohjalla.

Myös koronan synnyttämä maailmantalouden kriisi koettelee Suomea pahemmin kuin Ruotsia. Se iskee euroalueeseen pahasti. Voimakkaan rahapoliittisen elvytyksen vuoksi Euroopan keskuspankilla on aikaisempaa heikommat edellytykset sitä hoitaa.

Suomen valtiontalouden velka kasvoi edellisen kriisin yhteydessä voimakkaasti ja saavutimme euroalueen kriisirajan. Hallitus on jo tähän mennessä tekemillään päätöksillä kasvattanut alijäämää. Korona-viruksen torjuminen lisää sitä edelleen. Kansantalouden kasvun hidastuminen tai sen jopa voimakas supistuminen johtaa suoranaiseen julkisen talouden kriisiin.

Nyt alkanutta Suomen talouskriisiä ei pidä ryhtyä hoitamaan lievän taantuman lääkkeillä. On varauduttava syvän laman oloihin.

Sitä on erityisesti varottava, että ajautuisimme syvemmälle euroalueen yhteisvastuuseen ja menettäisimme edelleen taloudellista itsenäisyyttämme. Väärää politiikkaa meillä ei kerta kaikkiaan ole varaa jatkaa.

Olen käsitellyt maailmantalouden ja euroalueen ongelmia uudessa kirjassani ”Yhteinen vuosisatamme” (ss. 190-212) . Nojaudun siinä YK:n viime syksynä julkaisemaan kestävää kehitystä käsittelevään raporttiin ja Marina Mazzucaton vuonna 2018 ilmestyneeseen teokseen ”Arvo – globaalin talouden luojat ja välistävetäjät”. Tämä teos ja jutussa mainittu ”On muutoksen aika 2” ovat luettavissa sähkökirja-arkistostani paavovayrynen.fi/sähkökirjat) ja ostettavissa Pohjanrannan verkkokaupasta.