Pääkirjoitus 9.10.2020

”Mauno Koivisto toimi kuin italialainen taskuvaras”

 

Paavo Väyrynen

 

Kun julkaisin vuonna 1993 muistelmateokseni ”On totuuden aika 1-2”, toimittajat vitsailivat kysymällä, miksi kirja on kaksiosainen. Vastaus oli: ”kun kumpikin osa on vain puoliksi totta”.

Totta olivat molemmat puolet. Teoksissa esitetyt tosiasiat ja niissä esittämäni tulkinnat ja arviot ovat pitäneet pääosin kutinsa.

Riku Keski-Rauskan kirjoittamasta Ilkka Suomisen elämäkertateoksesta ”Sinä osaat, sinä pystyt” voidaan mielestäni sanoa, että se sisältää totuuden yhden puolen ja osan toisestakin. Tällä tarkoitan erityisesti vuoden 1987 eduskuntavaaleihin ja hallitusratkaisuun liittyneitä tapahtumia.

Kirjoittaja itse korostaa teoksen tieteellisiä ansioita lähinnä sillä perusteella, että hänen käytettävissään on ollut runsaasti uutta asiakirja-aineistoa. Tämä on tietysti ollut tärkeää Kokoomuksen sisäistä valtataistelua ja Ilkka Suomisen toimintaa koskevassa tutkimustyössä.    

Suuri puute teoksen tieteellisissä ansioissa on se, että kirjoittaja ei valinnut runsaslukuisten haastateltaviensa joukkoon allekirjoittanutta. Julkaisemiani kirjojakin hän käytti säästeliäästi. Totuuden toinen puoli jäi siten hyvin vajaaksi. Ilkka Suomisenkin totuutta haastattelu olisi saattanut arvokkaalla tavalla täydentää.

Vielä suurempi puute totuuden toisen puolen valottamista ajatellen on se, että Keski-Rauska ei käyttänyt teoksessaan Mauno Koiviston äskettäin avautunutta arkistoa.

                                                                 x  x  x

Elämäkertateos osoittaa Ilkka Suomisen olleen johdonmukainen vuoden 1987 eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa ja niiden jälkeen käydyissä hallitusneuvotteluissa.

Sosialidemokraateilla oli 1980-luvulla ylivalta-asema Suomen politiikassa. Tasavallan presidentiksi vuoden 1982 vaaleissa valittu Mauno Koivisto oli puoluemies, ja hän käytti hanakasti laajoja valtaoikeuksiaan. SDP oli johtava hallituspuolue, ja se määräsi ay-liikkeen tuella talouspolitiikan linjan.

Meillä oli Ilkan kanssa yhteinen tavoite: talouspolitiikan suunnan muuttaminen. Tämä edellytti, että eduskunnan keskustaoikeistolainen enemmistö pääsee vaikuttamaan koko painollaan hallitus- ja eduskuntapolitiikkaan.

Ilkka oli tietoinen puolueen piirissä olleista pyrkimyksistä liittoutua SDP:n kanssa Keskustaa vastaan, mutta ei niihin taipunut.

Suominen taisteli loppuun yhteisen tavoitteemme puolesta, vaikka näki Holkerin vievän väkisin puolueen sinipunahallitukseen. Tappiosta en ole koskaan Ilkkaa syyttänyt. Asemansa heikkouden vuoksi hän sen koki.

Tosin Ilkka on itsekin katunut sitä, ettei hyväksynyt sopimuksemme julkaisemista heti vaalien jälkeen. Sitä emme voi tietää, olisiko lopputulos ollut toinen, jos näin olisi tehty.           

Uutta minulle elämäkertateoksessa on ennen muuta sen taistelun kovuus, jota Kokoomuksen sisällä 1980-luvulla käytiin. Harri Holkeri kohteli Ilkka Suomista kerta kaikkiaan ruokottomasti.

Holkeri varasti Suomisen puolueelleen hankkiman komean vaalivoiton ja häpäisi hänet. Ilkka ei päässyt kokemaan vaalituloksen ja hallitusneuvottelujen tuottamaa onnistumisen iloa. Hän joutui riviministeriksi hallitukseen, jonka poliittista linjaa hän ei pitänyt alkuunkaan oikeana.

Ilkan saama ilo näyttää olleen ennen muuta vahingoniloa siitä, että Holkeri epäonnistui ja poistui hävinneenä politiikan näyttämöltä, jolle hän itse eduskunnan puhemiehenä jäi.

                                                                 x  x  x

Helppo ei ollut minunkaan asemani 1980-luvun valtataistelussa.

Vuoden 1982 presidentinvaalien jälkeen SDP:n tavoitteena oli Keskustan nujertaminen sen jälkeen, kun Urho Kekkonen oli joutunut väistymään maan johdosta.

Ensi töikseen sosialidemokraatit Mauno Koiviston tuella syrjäyttivät minut ulkoministerin paikalta. Tästä syystä jäin sivuun Kalevi Sorsan muodostamasta hallituksesta.

Vuoden 1983 eduskuntavaalien edellä SDP:llä oli suunnitelma muodostaa sinipunahallitus. Kokoomuksen vaalitappiosta huolimatta tätä vakavasti pohdittiin. Siinä vaiheessa punamultayhteistyö kuitenkin jatkui.

Syyskesällä 1985 saimme tietää, että SDP oli ryhtynyt joidenkuiden kokoomuslaisten kanssa valmistelemaan sinipunahallitusta. Lokakuulla Kalevi Sorsa paljasti nämä pyrkimykset myös julkisuudessa.

Keväällä 1986 käynnistimme puolustustaistelumme ryhtymällä ajamaan julkisesti laajapohjaisen SDP:n, Kokoomuksen ja keskiryhmien hallituksen muodostamista.  

Liikkeellä olivat myös talouselämän edustajat, jotka halusivat muuttaa Suomen talouspolitiikan suuntaa. Heidän aloitteestaan järjestettiin 24.6. neuvottelu, jossa tapasin Ilkka Suomisen ja Christoffer Taxellin.

Tapaamisessa sovimme siitä, että pyrimme muodostamaan vaalien jälkeen hallituksen yhteistyössä myös sosialidemokraattien kanssa. Jos SDP tämän torjuisi, muodostaisimme keskiryhmien ja oikeiston yhteishallituksen.

Keskustan kannalta oli välttämätöntä, että saatoimme sopia hallituksen olevan keskustaenemmistöinen ja keskustajohtoinen. Tämä tarkoitti sitä, että Keskustan puheenjohtajasta tulisi pääministeri.

Tästä sopiminen osoittautui yllättävän vaikeaksi Ilkka Suomiselle, joka siitä vielä yli kolme vuosikymmentä myöhemmin ilmestyneen elämäkertateoksensa haastattelussa kipuilee.

Kun sopimus oli saatu aikaan, Ilkka sitä kuitenkin tinkimättömästi toteutti. Joulukuussa 1986 yhteisymmärrys vahvistettiin myös kirjallisesti. Kysymyksessä oli kolmen puoluejohtajan poliittinen aiesopimus.

Vuoden 1987 eduskuntavaalien tulos oli meidän kannaltamme katsoen paras mahdollinen. Saimme eduskuntaan vahvan enemmistön. Kokoomus oli vaalien suurin voittaja. Keskustakin voitti hieman, ja keskiryhmien yhteinen voima oli suurempi kuin Kokoomuksen. SDP menetti 100 000 ääntä.

Mauno Koivisto käytti laajoja valtaoikeuksiaan ja mitätöi eduskuntavaalien tuloksen. Hän runnasi maahan Harri Holkerin johtaman sinipunahallituksen, jonka talouspoliittisen linjan määräsi SDP. Ryhdyttiin toteuttamaan ”vahvan markan” politiikkaa, joka johti 1991-luvun alun lamaan. Sen seurauksista vieläkin kärsimme.

Hallitusta muodostettaessa Mauno Koivisto rikkoi ne parlamentarismin periaatteet, joiden puolestapuhujana hän oli julkisuudessa esiintynyt. Harri Holkerin avulla hän lisäksi mitätöi Kokoomuksen viralliset puoluepäätökset. Kokoomus raiskattiin tavalla, joka käy Suomisen elämäkertateoksesta havainnollisesti ilmi.  

Häpeällisen toimintansa peittämiseksi Koivisto keksi nostaa suuren kohun ”kassakaappisopimuksesta”, jota vastaan hän muka ryhtyi toimimaan. Hän toimi samaan tapaan kuin se italialainen taskuvaras, joka lompakon siepattuaan osoitteli väkijoukkoon ja huusi: ”Ottakaa varas kiinni!”.

Julkisuudessa Koiviston tarina on halukkaasti omaksuttu ja sitä edelleen toistellaan.

                                                                 x  x  x

Olin hyvin pettynyt siitä, että Riku Keski-Rauska ei käyttänyt elämäkertateoksessa äskettäin avattua Mauno Koiviston arkistoa. Saamieni tietojen mukaan sieltä löytyy vahvaa tukea sille historiantulkinnalle, jonka olen omissa kirjoissani esittänyt.  

Tässä vaiheessa on tyydyttävä niihin tietoihin, jotka ovat olleet näihin aikoihin saakka käytettävissä. Suosittelen seuraavia kirjojani, jotka kaikki ovat luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta:

On totuuden aika 2 (1993) ss. 159-178 ja 183-187.

Huonomminkin olisi voinut käydä (2010) ss. 49-54.

Suomen linja (2014) ss. 148-154 ja 166-172.

 

Paavo Väyrynen

Päätoimittaja