Viimeaikaiset tapahtumat ovat osoittaneet, että Suomen ulko-, turvallisuus- ja Eurooppa-politiikasta on vallalla pahoja ristiriitoja sekä keskeisten valtioelinten välillä että poliittisten puolueiden keskuudessa.

Kysymys ei ole vain käytännön politiikan ongelmista, vaan syyt ovat syvällä politiikan perusteissa.

Kirjoitin näistä ristiriidoista 18.1. julkaisemassani blogissa "Sauli Niinistön outo haastattelu". Pyrin siinä kysymysten muodossa virittelemään akateemista keskustelua Suomen turvallisuuspolitiikasta. Juttua luettiin, mutta toivomaani keskustelua se ei saanut aikaan.  

                                                                                       x  x  x

Kiinnitin huomiota ulkopoliittisiin ristiriitoihin jo 21.2.2020 julkaisemassani kirjoituksessa "Onko Suomen linja muuttunut?". Esitin siinä esimerkkien nojalla arvion, että Suomi olisi siirtymässä kansallisia etujamme edistävältä ja realismiin nojautuvalta linjalta idealistisen tai jopa ideologisen ulkopolitiikan suuntaan.

Nämä vuosi sitten esittämäni arviot ovat saaneet vahvistusta viime kuukausien tapahtumien valossa. Tästä näyttää pohjimmiltaan olevan kysymys myös kiistassa, joka koskee ulkopoliittisen johdon kannanottoja ja toimintaa Venäjän oppositiojohtajan kohtelua käsiteltäessä.  

Julkisuudessa kiistaa on käsitelty vain ulkopolitiikan johtamisjärjestelmän ongelmana, kun pääministeri ei ennakkoon sopinut kannanotostaan tasavallan presidentin kanssa. Syynä kerrotaan olleen väärinymmärrys ja tietokatkos.

Käydyssä keskustelussa monet ovat korostaneet, että itse asiasta on vallalla yksimielisyys, kun Suomi tietysti toimii demokratian, ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen edistämiseksi myös Venäjällä.

Kysymys on kuitenkin myös siitä, miten näitä arvoja pyritään edistämään. Kysymys on myös siitä, kuinka niiden ajaminen sovitetaan yhteen Suomen omien kansallisten etujen kanssa.

Sauli Niinistö on tasavallan presidenttinä kehittänyt toimintatapoja, joiden avulla Suomi voi näitä yleisinhimillisiä tavoitteita parhaimmin edistää. Kärkevien julkisten kannanottojen esittämisessä ei kilpailla.

Näin olisi nytkin pitänyt toimia.    

                                                                                       x  x  x

Viime maanantaina julkaisemassani kirjoituksessa "Sauli Niinistön outo haastattelu" käsittelin tasavallan presidentin Iltalehdessä esittämiä kannanottoja. (https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/940fe711-cf0a-46fe-90e0-39c0ea63b796)

Niinistön haastattelun kärki näytti kohdistuvan siihen valtioneuvoston ja eduskunnan kantaan, että ”Suomi ei salli alueensa käyttämistä vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.”

Tyydyin esittämään periaatteellisia kysymyksiä Niinistön kannanottoihin liittyen:

”1. Miksi Sauli Niinistö ryhtyy ilman mitään havaittavissa olevaa syytä spekuloimaan julkisuudessa turvallisuuspolitiikkamme uhkakuvilla ja Suomen suhtautumisella niihin?

2. Miksi Sauli Niinistö pyrkii asettautumaan lausunnoillaan eduskunnan yläpuolelle?

Perustuslain mukaan Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Jos näiden valtioelinten välille syntyy ristiriita, sen ratkaisee eduskunta. Nyt Niinistö arvostelee valtioneuvoston ja eduskunnan yhteistä kannanottoa ja irtisanoutuu siitä.

3. Miksi Sauli Niinistö lausunnossaan sivuuttaa Suomen turvallisuuspolitiikan tärkeimmän tavoitteen, johon olemme pyrkineet johdonmukaisesti koko itsenäisyytemme ajan?

Suomen ensisijainen tavoite on pysyttäytyä kaikkien sotien ja sotilaallisten selkkausten ulkopuolella. Jotta tämä olisi mahdollista, Suomi on sotilaallisesti liittoutumattoman maa, joka ei salli aluettaan käytettävän vihamielisiin tarkoituksiin muita valtioita vastaan.”

                                                                                       x  x  x

Sauli Niinistön haastattelu viittaa siihen, että hänen turvallisuuspoliittinen ajattelunsa poikkeaa sekä valtioneuvoston että eduskunnan enemmistön linjasta.

Niinistö näyttää ajattelevan, että Suomi ei pyrkisi pysyttäytymään kaikkien sotien ja selkkausten ulkopuolella. Hän spekuloi Suomen osallistumisella niihin.

Oudoin kohta haastattelussa liittyy vireillä olevaan hävittäjähankintaan. Sen perusteena ei hänen mukaansa näytä olevankaan Suomen ilmatilan valvonta ja puolustaminen, vaan Suomen mukanaolo "uhkatasapainossa":

"Suomi aseistautuu siksi, että meilläkin on jotakin, joka muodostaa vastauhkaa eli samaa uhkan tasapainoa. Ei meillä ole semmoisia aseita kuin supervalloilla, mutta on esimerkiksi sellaisia kuin HX-hankinnan hävittäjät.

Miksi sitten tehdään HX-hankinta, jos kerran sotiminen ei ole välttämättä niin suuri pelkokuva? Siksi juuri, että mekin olemme omalta osaltamme mukana uhkatasapainossa. Meilläkin on aseistusta, jolla pystyy synnyttämään sen ajatuksen, että voi käydä kalliiksi. Kynnys on korkealla, Niinistö avaa ajatteluaan."  

                                                                                       x  x  x

Parhaillaan on tekeillä hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko. Tasavallan presidentti Sauli Niinistöllä ja Sanna Marinin johtamalla valtioneuvostolla saattaa olla edessään mielenkiintoinen tehtävä, kun hallitus sitä valmistelee.

Selontekoa laadittaessa tulisi pureutua perimmäisiin kysymyksiin ja pohtia Suomen ulko-, turvallisuus- ja EU-politiikan päämääriä. Omalta osaltani paneuduin niihin vuonna 1988 julkaisemassani väitöskirjassa "Suomen ulkopolitiikka - kansallinen doktriini ja tulevaisuuden ihmiskuntapolitiikka" (ss. 61-85). Silloin esittämäni päämäärät ovat edelleen kestävät.

Päämääriä oli kuusi (ss. 84-85):

1. itsensä säilyttäminen, johon pyritään turvallisuuspoliittisen perusratkaisun avulla,

2. turvallisuus, johon pyritään ensi sijassa lujittamalla rauhaa lähialueilla,

3. hyvinvointi, johon pyritään ensi sijassa kauppapolitiikan ja ympäristönsuojelun avulla,

4. arvovalta, jota tavoitellaan kaikessa toiminnassa sen antaman henkisen tyydytyksen ja tärkeän välinearvon vuoksi sekä

5. rauha, jota pyritään ylläpitämään sekä työskentelemällä kansainvälisten kiistojen ja kriisien ratkaisemiseksi että osallistumalla pitkäjänteiseen työhön maailmarauhan lujittamiseksi mm. aseidenriisunnan avulla ja

6. kehitys, johon pyritään kansainvälisen kehitysyhteistyön, ympäristönsuojeluyhteistyön ja ilmisoikeuspolitiikan avulla.

Päämääristä neljä ensimmäistä perustuvat ensi sijassa kansallisen edun toteuttamiseen, kaksi muuta toteuttavat ihmiskunnan yhteistä etua tai ovat luonteeltaan ensi sijassa altruistisia päämääriä.

Uskon, että valtionjohdon ja puolueiden piirissä syntyneiden ristiriitojen ratkaisemista voisi helpottaa se, että Suomen kansalliset edut asetetaan ulko-, turvallisuus-, ja EU-politiikan ytimeksi. Muita tavoitteita toteutetaan siten, että toiminta palvelee aina myös omia kansallisia etujamme.

Kirjoituksessa mainittu teos on luettavissa kotisivuni kirja-arkistosta.

 

Paavo Väyrynen

Päätoimittaja