Aate ja politiikka

 

Viime vuosina olen ajatuksissani usein palannut niihin kolmen vuosikymmenen takaisiin aikoihin, jolloin tulin mukaan poliittiseen toimintaan. Nykyisessä tilanteessa on paljon samaa kuin silloisissa oloissa. Tämänkin esitykseni aihepiiriä lähestyn menneisyyden kautta.

 

Kun me 1970-luvun alun nuorkeskustalaiset etsimme itsellemme aatteen tietä, saimme arvokasta opastusta Reijo Wileniukselta, joka noina aikoina kirjoitti helposti ymmärrettäviä artikkeleita ja kirjoja aatteen ja politiikan keskinäisistä suhteista.

 

Teoksessaan "Tietoisuus ja yhteiskunta" (Jyväskylä 1972) Wilenius valitteli sitä, että yhteiskunnallisen ajattelun, yhteiskuntafilosofian merkitystä ei riittävästi ymmärretty. Länsimaisissa yhteiskunnissa oli vallalla ajatus, että demokratiassa on vain noudatettava enemmistön tahtoa, jolloin mitään poliittista filosofiaa tai aatetta ei tarvita. Wilenius kutsui tätä enemmistö- eli majoritaariseksi periaatteeksi tai populistiseksi vastaväitteeksi niille, jotka puhuivat yhteiskuntafilosofian tarpeellisuudesta. Hän huomautti, että tämä periaate sivuuttaa yhtäältä vähemmistöjen oikeudet ja toisaalta sen, että enemmistön tahto muotoutuu yhteiskunnallisen, poliittisen keskustelun kautta.

 

Poliittisten ja muiden aatteiden merkitys onkin siinä, että ne vaikuttavat yhteiskunnassa käytävään keskusteluun. Eri puolueilla on erilainen käsitys ihmisen olemuksesta ja hänen tarpeistaan. Tästä syystä niillä on erilainen käsitys siitä, millaisessa yhteiskunnassa ihmisten on hyvä elää. Kun puolueet esittävät oman toimintansa arvoperustan, ihanteet ja tavoitteet, ne vaikuttavat ihmisten mielipiteisiin ja siihen, millaiseksi enemmistön tahto muotoutuu.

 

Toinenkin poliittisen toiminnan tärkeä lähtökohta on löydettävissä filosofiasta. Ihmisen toiminnan ymmärtämisessä ja selittämisessä on kaksi suurta "koulukuntaa", yksi Aristoteleen ajatteluun perustuva, toinen Galileo Galileihin nojautuva. Aristotelisessä perinteessä korostuu ihmisen toiminnan teleologinen luonne, sen tarkoituksellisuus ja päämäärätietoisuus. Ihminen kykenee tietoisesti suunnittelemaan tulevaisuuttaan ja tahtonsa avulla näitä suunnitelmia toteuttamaan. Ihminen asettaa toiminnalleen tavoitteita ja pyrkii löytämään keinoja näiden päämäärien saavuttamiseksi.

 

Kun me poliittisessa elämässä teemme päätöksiä yhteisistä asioistamme, on tärkeää, että toimimme hyvin tietoisina tavoitteistamme, että toimimme päämäärätietoisesti. Tämä on kansanvallan toteutumisen ja työmme tehokkuuden perusedellytys.

 

Poliittisessa elämässä on tärkeää korostaa päämäärätietoisuuden merkitystä myös sen vuoksi, että usein keinoista tulee itsetarkoitus - että keinoista tulee tavoitteita sinänsä. Tällöin joudumme helposti eksyksiin, kun toiminnan tavoite hämärtyy tai unohtuu.

 

Politiikassa on aina tarjolla erityisesti se vaara, että vallan tavoittelusta tulee kaikkea toimintaa hallitseva päämäärä. Tällöin vallan saavuttamiseksi tai sen säilyttämiseksi saatetaan olla valmiita hylkäämään tärkeimmätkin omat periaatteet ja tavoitteet.

 

Hyvä esimerkki tästä on se, mitä Vasemmistoliitossa viime vuoden lopulla tapahtui. Vasemmistoliitolla oli mahdollisuus pysäyttää Suomen liittyminen rahaliitto Emun kolmanteen vaiheeseen. Mielipidetutkimusten mukaan noin 80 prosenttia puolueen äänestäjäkunnasta vastusti Suomen Emu-jäsenyyttä. Puolueen johto kuitenkin taivutteli jäsenten enemmistön tukemaan Emuun liittymistä. Ainoa perustelu oli se, että puolueen tulee voida jatkaa hallituksessa!

 

Keskustan piirissä kehiteltiin 1980-luvulla aatteellisen tahtopolitiikan käsite.  Siihen kiteytyy sellainen politiikan strategia, jossa korostuu yhtäältä toiminnan aatteellisuus - sen ankkuroituminen omaan arvoperustaan ja omiin ihanteisiin - ja toisaalta sen tavoitteellisuus ja päämäärätietoisuus.

 

Aatteellisen tahtopolitiikan äärimmäisenä vaihtoehtona voidaan pitää mielikuvapolitiikkaa

 

Mielikuvapolitiikka perustuu - Wileniuksen kieltä käyttääksemme - majoritaariseen tai populistiseen käsitykseen politiikan luonteesta. Sen mukaan puolueiden ja poliitikkojen tehtävänä on vain selvittää, mitä mieltä ihmisten enemmistö on, ja toteuttaa sitten tämä kansan tahto.

 

Nykyaikaisessa media- ja gallup-yhteiskunnassa ihmisten mielipiteiden selvittäminen on hyvin yksinkertaista: erilaisia mielipidetutkimuksia tehdään ja julkaistaan päivästä toiseen.  Niinpä populistin on helppo suunnistaa: kun hän esittää kansan enemmistöä miellyttäviä mielipiteitä, hän saavuttaa suosiota ja menestyy.

 

Populisti ei pyri vaikuttamaan ihmisten mielipiteisiin, hän vain myötäilee niitä. Niinpä mielipiteisiin vaikuttaminen jää muiden, ennen muuta median tehtäväksi. Nykyään useilla sanomalehdillä ja muilla median kanavilla onkin vahvoja omia mielipiteitä, joille ne pyrkivät saamaan kannatusta. Medioista on tullut politiikan toimijoita, aktoreita.

 

Populismin periaatteita noudattava poliitikko tai puolue saa mediasta myönteistä vastakaikua kannanotoilleen. Kun kannanotossa, puheessa tai haastattelussa esitetään sama kanta, jolla asianomainen mediakin on, on ulospano komea ja myönteinen; tällä tavoin syntyy myönteisiä julkisuuden mielikuvia. Toisella kannalla oleva puolue tai poliitikko ei saa kantaansa usein edes julki tai jos saa, on ulospano vaatimaton ja monasti se on sävytykseltään kielteinen.

 

Myönteisiä julkisuuden mielikuvia tavoitteleva pyrkii vaikuttamaan myös äänestäjien tunteisiin esimerkiksi esiintymällä suosittujen harrastusten parissa tai tuomalla julkisuuteen omaa yksityiselämäänsä. Tällaisesta vaikuttamisesta on tullut tieteellisiin tutkimuksiin perustuva ammatillisen osaamisen alue.

 

Aatteellinen tahtopolitiikka ja mielikuvapolitiikka ovat äärimmäisiä vaihtoehtoja. Myös ensin mainittua strategiaa noudatettaessa on kiinnitettävä huomiota ihmisten mielipiteisiin ja siihen mielikuvaan, joka toiminnasta syntyy. Ja toisaalta: mielikuvapolitiikan tielle astuneillakin on yleensä myös aatetta ja tahtoa. Olen pelkistänyt vaihtoehdot voidakseni havainnollistaa nämä keskeiset strategiat.

 

Nykyään mielikuvapolitiikka on hyvin houkutteleva vaihtoehto, mutta se on petollinen. Yleinen mielipide saattaa vaihdella yllättävästi. Kun tuuli kääntyy, menettää populisti helposti kannatuksensa ja asemansa. Sitä paitsi on kysyttävä, mitä arvoa tällaisella politiikalla on: se on yhteiskunnan hallinnointia vailla kestäviä arvoja ja ihanteita, se on vallankäyttöä sen itsensä vuoksi.

 

Aatteen merkitys on siinä, että se auttaa meitä suunnistamaan oudoissakin maastoissa ja myös kurjissa olosuhteissa, ja aina pääsemään perille tavoitteeseen. Se auttaa meidät läpi vaikeiden aikojen oloihin, joissa myötäinen tuuli vie meitä taas eteenpäin.

 

Aatteen avulla voimme luoda politiikan, joka innostaa ihmisiä ja saa heidät seuraamaan meitä korpivaellustenkin aikana. Aate antaa toimintaan mielekkyyttä: työ tuntuu arvokkaalta, sellaiselta, että sitä voi puhtaalla omallatunnolla aina puolustaa.

 

* * *    

 

Keskusta-aatetta kutsutaan usein ihmisyysaatteeksi. Periaateohjelmissamme ja juhlapuheissamme toistamme usein Santeri Alkion vaatimusta siitä, että ihmisyys ja sen kehitystarve on pantava yhteiskunnan kehittämisen perustaksi.

 

Korostaessamme ihmisyyttä ja sen kehitystarvetta sanoudumme irti oikeiston ja vasemmiston voittopuolisesti materialistisesta katsomustavasta. Kapitalistisessa ja sosialistisessa järjestelmässä on ollut sama perusvirhe: ne perustuvat liiaksi aineellisiin arvoihin ja tavoitteisiin.

 

Alkio loi Maalaisliitolle ohjelman, jonka ytimenä oli maaseudun elämänmuodon puolustaminen rahan valtaa, kapitalismia ja sosialistien pyrkimyksiä vastaan. Alkio ohjelma oli vihreä: ihmisen tuli elää lähellä luontoa. Yhteiskunnan perusta oli itsenäisissä talonpojissa.

 

Alkio oli merkittävä kasvatusfilosofi. Hänen mielestään jokaisessa ihmisessä oli henkisen kasvun tarve ja mahdollisuus. Kasvatuksen tehtävänä oli virittää tämä sisäinen omaehtoinen kasvu; parasta oli itsekasvatus. Koko yhteiskuntakin uudistui ja kehittyi sitä kautta, että sen jäsenistä kasvoi parempia ihmisiä ja kelpo kansalaisia.

 

On mielenkiintoista havaita, että aivan toisenlaisissa oloissa elänyt Paneurooppa -liikkeen perustaja kreivi Richard Coudenhove-Kalergi on esittänyt samansuuntaisia ajatuksia kuin Santeri Alkio. 1920-luvulla Coudenhove-Kalergi kirjoitti kirjat "Maailmankatsomuksen kriisi" ja "Irti materialismista!", joissa hänen filosofinen lähtökohtansa oli samankaltainen kuin Alkion.

 

Aatteella on ollut Maalaisliitto-Keskustan historiassa hyvin vaihteleva asema. Puolueessa on aina ollut erilaisia virtauksia: toiset niistä ovat painottuneet aatteellisesti, toiset taas äänestäjäkunnan etujen käytäntölähtöiseen ajamiseen.

 

Toisen maailmansodan jälkeen elettiin aatteen nousukautta. Silloin puolueelle perustettiin nuoriso- ja opiskelijajärjestöt. Johannes Virolainen oli tuolloin keskusta-aatteen tärkeä kehittäjä. Tuolloin puhuttiin ja kirjoitettiin maaseutuhenkisestä elämänkatsomuksesta.

 

Kun minun sukupolveni tuli 1960-luvun lopulla mukaan poliittiseen toimintaan, elettiin aikaa, joka oli Keskustalle hyvin vaikea. Eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö. Maatamme johti kaksi kansanrintamahallitusta, joiden molempien voimahahmo oli Mauno Koivisto; ensimmäisessä - Rafael Paasion johtamassa - hän oli valtiovarainministeri, toista hän johti itse.

 

Sosialidemokraatit toteuttivat tuolloin kasvu- ja rakennemuutospolitiikkaa. Se oli ulkomaista perua. Suomeen sen toi Pekka Kuusi, jonka kirjalla "60-luvun sosiaalipolitiikka" oli suuri vaikutus etenkin tuon ajan älymystöön ja opiskelevaan nuorisoon.

 

Kuusi teki kirjassaan mielikuvitustutkimuksen, jossa erilaisilta ihmisiltä kysyttiin, mitä he tulevaisuudelta haluavat. Kaikki vastasivat, että enemmän kulutusmahdollisuuksia, korkeamman elintason. Niinpä Kuusi veti sen johtopäätöksen, että yhteiskunnan ylin tehtävä on toteuttaa tämä ihmisten tahto: on pyrittävä aikaansaamaan mahdollisimman nopea taloudellinen kasvu. Ja tärkein keino tämän kasvun aikaansaamiseksi oli yhteiskunnan rakennemuutosten nopeuttaminen. Voimavaroja piti siirtää heikosti tuottavilta aloilta ja alueilta niille aloille ja alueille, joilla oli mahdollisuus kasvuun ja tuottavuuden nousuun.

 

Tämä kasvu- ja rakennemuutospolitiikka oli raaempaa kuin vapaa kapitalistinen kilpailu, sillä tässä politiikassa valtiovalta ryhtyi nopeuttamaan niitä rakennemuutoksia, jotka olisivat vapaan markkinatalouden vallitessa toteutuneet.

 

Tämä politiikka perustui kahteen perusvirheeseen. Sen arvoperusta oli ensinnäkin kapea ja kestämätön. Toki ihmiset halusivat muutakin kuin korkeamman elintason; monille muut asiat olivat tärkeämpiä kuin kulutusmahdollisuuksien lisääntyminen, mutta niitä ei Kuusi mielikuvitustutkimuksessaan ottanut huomioon. Toisaalta nopeat rakennemuutokset synnyttivät myös mittavia taloudellisia menetyksiä; on hyvin kyseenalaista, tuottiko se enemmän aineellista hyvinvointia kuin mihin ilman sitä olisi ylletty.

 

Murheellista oli se, että Keskusta ryhtyi myötäilemään tätä sosialidemokraattien politiikkaa. Aatteellinen keskustelu ja kasvatustyö oli laiminlyöty. Me emme kyenneet saamaan otetta silloiseen murrokseen ja esittämään oman aatteemme pohjalta vaihtoehtoa tälle sosialidemokraattien politiikalle. "Ajan henki" vei meidät mennessään.

 

Tämä heijastui myös puolueen ohjelmiin. Kemin puoluekokouksessa vuonna 1962 hyväksytty ohjelma oli alkiolainen, vihreä ja maaseutuhenkinen - sitä on nykyäänkin ilo lukea. Vuoden 1968 Tampereen puoluekokouksessa hyväksyttiin ohjelma, jota sävyttää sama henki kuin sosialidemokraattien kasvu- ja rakennemuutospolitiikkaa. Merkittäviä erojakin toki oli, mutta henki oli samankaltainen.

 

Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Keskusta koki murskatappion: putosimme suurten puolueiden sarjasta keskisuurten puolueiden sarjaan: ennen vaaleja meillä oli 50 kansanedustajaa, vaalien jälkeen 36. Oma arvioni on, että tämä tappio johtui ensi sijassa siitä, että olimme menettäneet aatteellisen otteemme: tämä vaikutti käytännön politiikan painotuksiin, tämä tuntui henkisenä onttoutena, joka murensi äänestäjien luottamuksen.

 

* * *

 

Tässä tilanteessa meidän pelastukseksemme tuli vahva aatteellinen herääminen ennen muuta nuorison keskuudessa.

 

Ratkaiseva merkitys oli sillä, että lähinnä Ruotsin Keskustapuolueesta ja sen nuorisojärjestöstä levisi Suomeen vihreä aalto. Keskustanuoret olivat Suomen ensimmäiset vihreät.

 

Niinpä me saatoimme ekologisin perustein asettaa kyseenalaiseksi sosialidemokraattien kasvu- ja rakennemuutospolitiikan: teollisuuden ja suurkaupunkien kasvulla on tiukat ja ehdottomat luonnontaloudelliset rajat. Luontoa ei voida määrättömästi saastuttaa ja kuormittaa. Ihmisen talous tulee rakentaa ennen muuta uusiutuvien luonnonvarojen varaan.

 

Toisaalta me palasimme Santeri Alkioon ja ihmisyysaatteeseen. Ymmärsimme, että ihminen kärsii samasta syystä kuin luontokin: aineellisten arvojen ja tavoitteiden ylivallasta, materialismista.

 

Reijo Wilenius auttoi meitä tässä ajatustyössä. Teoksessaan "Tietoisuus ja yhteiskunta" Wilenius jakoi ihmisen tarpeet kolmeen osaan: aineellisiin, sosiaalisiin ja henkisiin.

 

Aineelliset tarpeet on helppo määritellä: me kaikki tarvitsemme mm. ravintoa, suojaa ja terveydenhuoltoa.

 

Sosiaaliset tarpeet liittyvät ihmisten välisiin suhteisiin. Niitä me tyydytämme yhtäältä pienyhteisöjen (kuten perheen ja asuin- ja työyhteisöjen) puitteissa ja toisaalta laajojen organisaatioiden (kuten kuntien, maakuntien, valtioiden ja kansainvälisen yhteistyön) avulla.

 

Henkiset tarpeet liittyvät ihmisyksilöön: jokaisella tulisi olla henkisen kasvun mahdollisuus ja sitä kautta edellytykset henkisesti rikkaaseen ja tasapainoiseen elämään.

 

Wilenius kirjoitti, että puutteet joidenkin tarpeiden tyydyttämisessä saattavat johtaa siihen, että ihminen pyrkii "ylityydyttämään" toisia tarpeitaan. Käytännössä tämä käy ilmi mm. siten, että henkinen pahoinvointi johtaa pyrkimykseen hakea tyydytystä ylenpalttisesta kulutuksesta.

 

Keskustanuorten parissa kehitettiin aatteellista keskustapolitiikkaa: ryhdyttiin rakentamaan ihmisyyden yhteiskuntaa, jossa myös ihmisen sosiaaliset ja henkiset tarpeet tulisivat tyydytetyiksi. Yhtäältä tämä merkitsi sitä, että puolueen siihenastinen toiminta kannattajakuntansa etujen ajamiseksi tai sen tahdon (populistiseksi) toteuttamiseksi pyrittiin nyt perustelemaan aatteellisesti. Toisaalta luotiin uutta linjaa keskusta-aatteen keskeistä sanomaa konkretisoiden.

 

Avainkäsitteeksi muotoutui hajautus, desentralismi.

 

Alue- ja maaseutupolitiikallaan Keskusta tietysti ajaa omien kannattajiensa etua, mutta kysymys on myös ja ensi sijassa aatteesta. Jo Alkion päivistä lähtien olemme ajatelleet, että ihmisten on parempi elää maaseudulla ja maakuntakaupungeissa kuin suurissa keskuksissa. Rikkaat pärjäävät toki suurkaupungeissakin, mutta köyhien on niissä kurja elää. Alkio kirjoittikin, että ihmisiä ajaa keskuksiin "porvarillisen ansaitsemishalun itsetiedoton pakkovalta", siis materialismi.  Tehokas alue- ja maaseutupolitiikka on tärkeää senkin vuoksi, että mahdollisimman moni ihminen voisi elää lähellä perhettään, sukulaisiaan ja ystäviään. Alueellisesti hajautettu yhteiskunta on myös luonnontalouden kannalta parempi kuin äärimmilleen keskittynyt yhteiskunta.

 

Keskusta on aina puolustanut perheviljelmiä, ja se on voimakkaasti kannattanut osuustoimintaa. Osuustoiminta on sinänsä arvokas kansanvaltaisen taloustoiminnan muoto, mutta se on myös ollut välttämätön perheviljelmämaatalouden ylläpitämiseksi. Myös muussa yritystoiminnassa pidämme perhe- ja pienyrittäjyyttä suuressa arvossa: se on tehokasta ja se luo terveen yhteiskunnan. Suuryrityksiäkin tarvitaan, mutta olisi hyvä, että olisi mahdollisimman paljon omaa työtään tekeviä yrittäjiä. Talouselämän hajautettu rakenne on kaikin puolin parempi kuin keskittynyt.

 

Hajautettu hallinto on tehokkaampi ja kansanvaltaisempi kuin keskittynyt hallinnon rakenne. Pienten kuntien on saatava elää, maakuntien itsehallinto on toteutettava, valtaa ei saa keskittää Helsinkiin eikä Brysseliin - siinä Keskustan linja.

 

Perhe on hajautetun yhteiskunnan perusyksikkö - sitä on puolustettava. Pienten lasten kasvuympäristö ratkaisee sen, tuleeko heistä terveitä nuoria ja hyviä omien lastensa vanhempia. Perheiden on voitava valita itselleen paras hoitomuoto. Kotihoidon tuki on tärkeä, koska se luo tasavertaiset mahdollisuudet myös kotona tapahtuvalle hoidolle.

 

Tässä pääpiirtein se aatteellisen keskustapolitiikan ohjelma, joka 1970-luvun alkupuolella luotiin. Tämän politiikan ansiosta Keskustan tappioiden kierre katkesi, ja puolueen kannatus kääntyi nousuun. 1980-luvun lopulla Keskusta oli palannut suurten puolueiden sarjaan, jopa Suomen suurimmaksi. Tämä oli melkoinen saavutus tilanteessa, jossa yhteiskunnan rakennemuutos toimi meitä vastaan.

 

Tässä näemme aatteellisen politiikan voiman. Se innostaa, ja se yhdistää ihmisiä yli ammatillisten ja muiden rajojen.

 

* * *

 

Nykyinen tilanne muistuttaa monin tavoin niitä oloja, joissa elimme 1960 -luvun lopulla. Vallalla on jälleen voimakas materialismi. Elämme suurten mullistusten keskellä, joita ei ole helppo ymmärtää ja joissa meidän on vaikea löytää omaa suuntaamme. Koemme, että kehityksen suunta on väärä ja vahingollinen, mutta näyttää olevan lähes toivotonta löytää sille vaihtoehtoa.

 

Tässäkin tilanteessa on turvauduttava aatteeseen. Ihmisyysaatteen näkökulmasta voimme ymmärtää nykyisyyttä ja rakentaa tulevaisuutta.

 

Santeri Alkio arvosteli porvareita ja heidän kannattamaansa kapitalistista järjestelmää liiallisesta materialistisuudesta. Sosialisteja hän arvosteli siitä, ettei näillä ollut parempaa arvomaailmaa.

 

Tämä vuosisata on ollut ankaraa kilpailua kahden järjestelmän, sosialismin ja kapitalismin, välillä. Kun sosialismi luhistui, löivät kapitalistisen järjestelmän kannattajat - sekä oikeisto että oikeistolaiset sosialidemokraatit - rintoihinsa: nyt on vapaa markkinatalous ja kapitalismi levitettävä kaikkialle; tätä kautta ratkeavat ihmiskunnan ongelmat. Alkoi oikeistoliberalismin riemukulku.

 

Oikeistoliberalismin nousu alkoi jo ennen sosialismin romahdusta: Ronald Reagan ja Margaret Thatcher olivat tämän opin ensimmäisiä airueita.

 

Mutta vasta sosialismin sortuminen avasi tien tämän aatteen levittäytymiselle kaikkialle. Siitä on tullut nyt "ajan henki". Nyt kannatetaan empimättä rajatonta vapaakauppaa ja yhdentymistä. Yksityistäminen on nyt muotia, liike-elämän periaatteet on ulotettava kaikkialle. Poliitikot luovuttavat vallan kapitalismin "näkymättömälle kädelle" ja uskovat, että se ohjaa yhteiskuntien kehityksen kohti hyvinvointia ja edistystä.

 

Suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright on terävällä tavalla osoittanut, että vallan luovuttaminen "teknosysteemille" ei johda edistykseen. Tästä näemme nyt jatkuvasti käytännön osoituksia.

 

Mikä on sitten Keskustan johtopäätös?

 

Tärkeintä on ensin ymmärtää, mitä on tapahtumassa ja asettaa tämän ymmärryksen perusteella oikeat kysymykset.

 

Yksi asia on täysin selvä: nykyisen kehityksen perustana oleva arvomaailma on yksipuolisuudessaan sairas. Toinen itsestään selvyys on se, että nykyinen kehitys on sovittamattomassa ristiriidassa luonnontalouden kanssa. 1970 -luvun alussa tekemämme analyysi pätee siis tähänkin tilanteeseen.

 

Mutta mikä voisi olla vaihtoehto?

 

Arvot ja ihanteet on palautettava poliittiseen elämään, politiikka on jälleen politisoitava.

 

Emme saa antaa "ajan hengen" viedä meitä mennessään. Kaikki se mitä meille esitetään ei ole välttämättä oikein ja totta. Nykyinen kehityksen suunta ei ole väistämätön. Vaihtoehtoja on sekä sisäpolitiikan, Eurooppa-politiikan että ulkopolitiikan aloilla.

 

Yksi puolustuslinja pitäisi nyt rakentaa erityisen vahvaksi: kansallisvaltioiden asemaa on puolustettava ja vahvistettava; Suomenkin on varjeltava itsenäisyyttään.

 

Globalisoituminen on vähentänyt kansallisvaltioiden vaikutusmahdollisuuksia. Monet ovat vetäneet tästä sen johtopäätöksen, että niistä olisi siksi luovuttava.

 

Johtopäätöksemme tulee olla päinvastainen: kansallisvaltioiden jäljellä olevat vaikutusmahdollisuudet on säilytettävä, ja ne on entistäkin päättäväisemmin hyödynnettävä. 

 

Ne ovat tehokkain ja kansanvaltaisin toimija myös yhdentyvässä Euroopassa ja maailmassa.

 

Paavo Väyrynen

 

 


 

 

Kirjallisuutta: